Näin poikani syntymäpäivän kunniaksi julkaisen romanttisen tarinan parisuhteeni alkutaipaleista sekä tämänhetkisen (tai tämänhektisen) arkemme ihanuudesta:
Kuka sä oot? Ja mitä teet mun keittiössä kello viis? On iltapäivä ja uppoon taas sun silmiis. Ja mietin mikä tunne tää on- oi ei. Päässäni soi Haloo Helsingin biisi. Niin, mitä oikeastaan teet keittiössäni? Bolognesea. Mutta miksi? Ehkä rakastat minua? Tarpeeksi luopuaksesi ylhäisestä yksinäisyydestä ja rauhasta. Tarpeeksi ottaaksesi tilalle melkoisen paketin. Voisiko se onnistua? Voisiko siitä tulla jotain? Vaalenpunaisista ja mustista helmistä?
Sellaisia mietin siinä sohvalla. Molemmissa kainaloissa pienet pallerot. Katselen sinua ujosti. Farkut ovat vähän isot, treenasithan juuri itsesi puolimarakuntoon. Ei haittaa. Ne jättävät sopivasti tilaa mielikuvitukselle.
Ja sehän on tietenkin taivaallista. Tavallinen bolognese. Mutta rakkaudella maustettu. Sinun rakkaudella. Raastan päälle parmesania. Ripottelen rucolaa. ”Olisipa jokainen päivä kuin tämä.” esitän pienen toiveeni sinulle. ”No voisi ollakin.” vastaat minulle hymyillen. Jäät viereeni sinä iltana. Vihdoin.
Kuka sä oot? Ja mistä siihen tupsahdit? Kenties taivaasta. Pallero, nyt jo teini lojuu sohvalla välissämme. Rätti, poikki, puhki päivän treeneistä. Lautasella bolognesea. Sitä sinun tekemää, rakkaudella maustettua. Raastaa päälle parmesania. Ripottelee rucolaa. ”Kunpa jokainen päivä olisi kuin tämä.” hän huokaa onnellisena. ”No voisi ollakin.” vastaamme yhteen ääneen.