Vedin niskaani haarniskani. Mustat housut, kauluspaidan, jakun, ripsivärin ja vakavan naaman. Näytin upealta. Kovalta luulta.
Vedit niskaasi omasi. Farkut, kauluspaidan, nahkatakin. Näytit upealta. Sporttiselta.
Vaan tässä lojumme sohvalla. Haarniskoissamme. Pieruverkkarit jalassa, tukat kampaamatta ja läppärit sylissämme. Näytämme mökkirölleiltä kumpikin. Etätyö. Mahdatko rakastaa minua pieruverkkareissakin? Kun en olekaan se nuttura piukassa ja silmät maalattuna korkkareissa keikaroiva uranainen? Rakastatko vielä, kun kaikki roolit riisutaan? Ja joudutkin kohtaamaan minut siinä. Sohvalla spugevegeissä.
Rakastanko sinua vielä, kun kaikki turha riisutaan? Kyllä, heittäisin sen kaiken menemään, epäröimättä hetkeäkään. Verkkarisi ovat vastustamattomat. Myös se bolognesetahra eiliseltä. Tyynyssä pyöritetyt pitkät hiuksesi ovat vastustamattomat. Kahvistasi läikkynyt kauramaito pöydällä. Ja partakarvat, jotka ovat kerrankin kiinni leuassasi eivätkä lavuaarissa lojumassa. Vastustamatonta. Ovathan ne merkki, että olet siinä. Etkä missään muualla.
