Paras ettemme enää pidää yhteyttä. Sovimme yhdessä näin. Kiintymys välillämme oli ilmeistä, olimme ystävät, tukipilarit toisillemme. Mutta rakkaus ei riittänyt. Ja jotta repivä tilanne siitä, että sinnekö vai tännekö vaiko kenties minnekö, päättyisi, oli irtauduttava. En enää soittanut. Hänkään ei enää soittanut. Ikävä vai helpotus?
Tänään ei miehiä. Kietaistaan skumppahuppelit eikä edes tuhahdeta miesten suuntaan. Tapaamme akkalaumalla. Tilaamme skumpat. Tilaamme toiset. Koko pullon.
Vaan siinä hän seisoi. Kaunis profiili. Tumma ja tulinen. Toinen käsi taskussa. Toinen tuopin ympäri kietoutuneena. Ystävien ympäröimänä. Katsoi minuun. Hymyili. Sitten jo nauroi. Tämä ei ole todellista. Sovimmehan, ettei miehiä tänään. Vaan niin on vastustamaton. Kauniita lapsiakin tulisi, jos voi turhamaisen ajatuksen itselleen sallia.
Hän tarttuu käteeni. Lähdetään. Perhosparvi kintereillämme aamuun jo valkenevaan. Hän tuoksuu. Ja äänensä on kuin syksyn puissa puhalteleva hento tuuli. Kuin olisin hänet aina tuntenut. Kuin hänen kuuluisi olla juuri siinä. Uskallanko?
