Vuosi 2021 on pian takanapäin ja uusi vuosi tuo mukanaan uusia kujeita. On aika suunnata katseet menneeseen ennen kuin päästämme haaveet taas valloilleen. Missä sinä onnistuit? Millä teit itsesi onnelliseksi? Mikä surettaa? Tapahtuiko elämässäsi jotain suurta? Jotain hyvää? Jotain pahaa? Miten korona kohteli sinua ja lähimmäisiäsi?
Missä minä onnistuin?
Onnistuin viihtymään töissäni.
Onnistuin viettämään paljon aikaa kunkin lapseni kanssa, yhdessä ja erikseen. Sain nähdä heidän kasvavan, kehittyvän, ja kohtaavan sekä onnea että haasteita. Sain tukea heitä joka askeleella.
Onnistuin viettämään aikaa äitini kanssa.
Onnistuin luomaan uuden yhteyden minulle rakkaaseen ihmiseen vuosien hukkalandiaan hukkumisen jälkeen.
Aloitin uutena harrastuksen sellonsoiton.
Jatkoin nuorena lopettamaani pianonsoittoa vihdoinkin.
Vietin vihdoinkin syntymäpäiviäni yhdessä ystävieni kanssa.
Juoksin 1000 km.
Onnistuin parisuhteessani.
Sain säästettyä rahaa.
Onnistuin selättämään syksyn flunssakierteen.
Entäpä ensi vuonna?
Haluan laajentaa urheiluharrastustani esimerkiksi pyöräilyyn. Otan tavoitteekseni 1500 km joko juoksua, pyöräilyä, kävelyä, soutua, uintia tai mitä vaan etenemismuotoa.
Haluan säästää lisää rahaa.
Haluan jatkaa samaan malliin niissä asioissa, joissa olen onnistunut vuonna 2021.
Haluan vietää entistä enemmän aikaa ystävieni kanssa.
Haluan viettää enemmän aikaa kahdestaan parhaan ystäväni, rakastajani, siis tuon tumman ja komean aviomieheni kanssa.
Haluan tukea kahta teiniäni heidän kamppaillessa jatko- opinnoista, teiniangstista, rakkaudesta ja kasvukivuista johtuvien ristitulien kanssa.
Haluan ryhtyä joutilaaksi. Tällä tarkoitan sitä, että haluan päästää irti sisäisestä perfektionististani, joka höösää lasten ympärillä ja pitää kodin täydellisessä järjestyksessä. Sillä tiedämme kaikki, että lasten ympärillä höösääminen tekee lapsista laiskoja. Ja kodin pitäminen täydellisessä järjestyksessä ei onnistu koskaan. Se on itse asiassa tuhoon tuomittu yritelmä rämpiä loputtomassa suossa. Salaa toivon, että perheeni ymmärtäisi tulla puolitiehen vastaan, mutta sitä tuskin tapahtuu huolimatta siitä, että pääni välillä räjähtää. Se, onko pääni yhtenä kappaleena olkapäilläni vai räjähdyksen rippeinä ympäri kämppää niin kuin kaikki muukin tarpeeton roju, on perheeni jäsenille yhdentekevää. Heille riittää se, että pääni on kuitenkin kotona. Miten näiden kahden arkipulman kanssa ensi vuodesta teenkään helpomman, jää nähtäväksi.
Haluan herätä maanantaiaamuihin täynnä intoa uudesta päivästä ja kiitollisuutta menneestä viikonlopusta.
Haluan hyväksyä sen, että näin ei joka maanantai välttämättä käy.
Kuulostaa varsin tylsältä. Minulla ei ole mitään suuren suurta haavetta eikä elämää suurempia tavoitteita ensi vuodelle. En erityisesti odota mitään, enkä oleta mitään. En kylläkään myöskään pelkää mitään. Olen tilanteessa, jossa voin oikeasti sanoa eläväni hetkessä. Jokaisessa maanantaiaamussa ja perjantai- illassa. Ja näin on hyvä.
