”Tämä on ehdoton kiipperi, tämä sinun täytyy tavata!”, melskasi entinen puolisoni, nykyinen ystäväni puhelimeen tavattuaan muutama viikko sitten sanojensa mukaan ”kiipperin”.
”Ai ku hyvä, että olette kotona, ollaan siinä viiden minuutin päästä.”, jatkaa exä samaan hengenvetoon. No voihan spugevege, niin kuin teinimme tituleeraa keski- ikäisten kielessä pieruverkkareina esiintyviä kulahtaneita kotihousuja. Ollaan sitten spugevegeissä.
Ja niin pölähtää eteeni kuvankaunis, pitkä vaaleaverikkö. Ja toisetkin söpöt, pienet silmäparit minua eteisessäni tapittavat. Hänen tyttärensä. Vaaleaverikkö aloittaa höpöttelynsä, eikä siitä meinaa tulla loppua. Rakastan ihmisiä, jotka puhuvat. Heitä on helppo kuunnella. Ja heille on helppo puhua takaisin.
On Uuden Vuoden Aatto. Maleksimme pitkin järvenrantaa alppimaisemassa. Tuon vaaleaverikön kanssa. Tyttäreni, siis hänen tytärpuolensa kuvaa satumaisen auringon, joka on juuri painumassa vuorten taakse. Mökillä odottaa kuohuviini. Sekä kumpaisemmekin puolisot, jotka valitsivat ulkoilun sijaan nokkaunet. ”Niinköhän ovat mahtaneet saada unen päästä kiinni”, tuumailee vaaleaverikkö.
Ehdoton kiipperi.
