Minä tämmöinen pikku ihminen kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani kertoa? -Minna Canth-
Niinpä. Enpä osaa itsekään tuohon vastata. Mutta kerronpa kuitenkin. Alla tunnelmia päivältä, jolloin esikoiseni syntyi. Täsmälleen seitsenmäntoista vuotta sitten.
Ikkunan läpi näin, että ulkona satoi lunta. Lumihiutaleet olivat suuria kuin valkoiset höyhenet. Terveiset taivaan reunoilta leijuivat maahan ja sulivat heti. Huhtikuisen aamun ilotulitus.
Radiossa soi Surupuku. Jos maailma jatkaa pimeän matkan taivallusta, pukeudun surupukuun ja se on musta. Vaan tänään verhoudun lumenvalkeaan. Sillä maailmassa on pelkkää oikeutta.
Avaat silmäsi ensimmäisen kerran. Katsot niillä omiini ensimmäisen kerran. Olet vihdoin siinä, mihin kuulutkin. Sylissäni. Missä olet aina ollut oleva, aikojen alusta asti. Aika pysähtyy. Sitä ei enää ole. On vain aamu, valkoiset höyhenet ja sinä. Toit tullessasi kevään.
Minun lapseni, tyttäreni.
Artikkelin kuva: P. Määttä
