Rakas lukijani. Tervetuloa seuraamaan ajatusteni virtaa Primera Dama- blogiin. Toteutin viime kesänä pitkäaikaisen haaveeni avata sanallisen arkkuni. Ja nyt päästelen sieltä sekä pieniä nuijapäitä että vähän rupisempiakin konnia. Olen iloinen, että olet liittynyt seuraani!
Haluan paljastaa sinulle pari asiaa julkisen kirjoittamisen aloittamisesta. Se on nimittäin toisaalta ihanaa, sillä saanhan luoda jotain uutta. Sekä koko tämän sivuston muodossa, että niiden artikkelien, joissa avaan ajatuksiani koko kansalle. Toisaalta se on pelottavaa, sillä paljastanhan todellisen luontoni ja kaiken sen, mitä en koskaan ole ääneen uskaltanut sanoa. Myös asioita, joita muutkaan eivät uskalla ääneen sanoa, vaikka ehkä ajattelevatkin niin. Saatanhan saada vihapostia ja saattavathan ystäväni olla kanssani eri mieltä. Todennäköisesti ovatkin. Puhumattakaan tietysti siitä, että vaikka blogin perustaminen kestää noin 10 minuuttia, tällaiselta ”it- nerolta” sivuston rakentaminen vaatii hermoja, aikaa ja uuden opettelua.
Blues ja depis
Elin blogini alkuvaiheiden kanssa melkoista aaltoliikettä. Ja voin mainita 6 mörköä, jotka vaanivat minua aaltojen pohjalla. Jotka saivat minut piiloutumaan jonnekin sohvanpohjalle syömään jäätelöä ja katsomaan Bridget Jonesin päiväkirjaa repeatilla.
1. Itseni epäily
Epäilen välillä aivan valtavasti sitä, että onko minulla muka oikeasti mitään sanottavaa? Ja onko mielipiteeni minkään arvoinen? Aiheutanko mielipahaa, suuttumusta tai huvittuneita naurunpyrskähdyksiä lukijassani, sinussa? Entä ystäväni? Tiedän, ettemme ole kaikesta aina samaa mieltä, olemmehan eri temperamenteilla ja näkemyksillä varustettuja ihmisiä. Vaan vieraantuvatko he minusta saatuaan selville oikeasti oikean luontoni? Vai hyväksyvätkö minut sellaisena kuin olen? Menetänkö ihmissuhteita sen sijaan, että ne syventyisivät? Pitävätkö he minua hulluna tai outona? Ja onko sillä minulle väliä, jos pitävät?
Ja sitten vielä tämä tietokonepuoli. Enhän osannut suurin piirtein edes päivittää omaa tietokonettani jos nyt ylipäätään sain sen edes päälle. Ja nyt piti perustaa sivusto ja automatisoida sinne sitä sun tätä ja linkittää sinne tänne. Siis epätoivo. Teki mieli luovuttaa heti alkuun.
2. En tiedä kirjoittamastani aiheesta mitään
Olen Diplomi- insinööri. En ole life coach, psykologi, kokki, artesaani, muusikko enkä kirjailija. Tiedän kaikesta jotain, mutten oikeastaan mistään kaikkea. Tyypillinen projektipäällikkö. Joistain oman insinööritieteiden alani yksityiskohdista tiedän enemmän kuin joku muu. Mutta miksi siis joku kiinnostuisi kirjoittaessani syväluotaavaa tekstiä arvoista, elämänhallinnasta tai rahasta? Enhän kuitenkaan kirjoita absoluuttisia totuuksia. Enemmänkin omia kokemuksiani ja näkemyksiäni. Ehkä alankin pitämään blogia aiheesta, jossa oikeasti olen ammattilainen. Kuten mekaaniset erotusprosessit tai betonilaadut rakentamisen eri aikakausilla. Olisinko uskottavampi?
3. Kirjoitan pelkkää jaskaa
Olin koulussa hyvä kirjoittaja. Introvertti luonteeni ei ehkä sitä aina paljasta, mutta olen myös sanallisesti hyvin varustettu. Silti, kun olen kirjoittanut mielestäni todella nohevan jutun ja uhkun siitä iloa, istuu olkapäälläni Klonkku, joka kuiskaa korvaani ”Toi on ihan hirveetä jaskaa”. Ja sitten Klonkku alkaa vielä laulaamaan.; ”Suuri sonni sonti sannikolle, huhhei, se siihen jäi”. Ei siis mikään pikkusen pukin kakki. Vaan iso kasa. Eikä sitä tuuli helpolla vie.
4. Ensimmäisen postauksen kammo
Sain kuin sainkin kirjoitettua tarpeeksi juttuja, jotta blogin voisi julkaista. Vaan siinäpä iski aivan järkyttävä enterin painamisen kammo. Päässäni pyöri kauhukuvat siitä, miten aivoripulini nyt leviää lukijan näytölle. Taisin nähdä siitä jopa unta. Aivan sama. Nyt mennään. Enter. Sinne meni. Apua. Mitä teen? Deletoinko kaiken heti? En, myöhäistä. Homma tehty.
Olen siis asettanut itseni julkisesti näytille. Kaikkieni tunteineni, heikkouksineni, ajatuksineni, mielipiteineni. Tarkistan, onko housut jalassa. Ja ettei kengänpohjassani lepata vessapaperia.
5. Entä, jos kadotan luovuuteni
Mitä, jos en keksikään enää mitään kirjoitettavaa? Mitä, jos käteni ja aivoni eivät enää suostu tekemään sitä yhteistyötä, joka johtaa yllä mainitsemani aivoripulin päätymiseen näytöllesi? Tai jos menetän muuten vaan luovuuteni, joka on tässä maailmassa yksi suurimmista eteen päin työntävistä voimistani? Jos puikoiltani ei putoakaan enää silmukoita eikä ompelukoneessani ole enää lankaa? Jos joudun kohtaamaan surua ja pelkoa, jotka lamauttavat luovuuteni?
6. Mistä lukijoita?
Voihan markkinointisuo. Facebook sitä ja Insta tätä ja milloin postata minnekin. Mistä lukijoita? Ketä seurata? Miten soluttautua yhteisöihin? Mistä vaan kerta kaikkiaan löytäisi edes yhden ihmisen, joka tykkäisi lärvikirjasivustani tai lukisi edes yhden juttuni? Se on kuulkaa skumpan paikka, jos joskus onnistun markkinoimaan tämän kuvion edes yhdelle lukijalle. Ja miksi se edes on tärkeää?
Manis ja yhdeksäs pilvi
Ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Niin kauan olin tästä haaveillut, että päätin puskea vaikka läpi bittiavaruuden onnistuakseni. Kun Bridget Jones oli katsottu ja jädepurkki tyhjä, ei auttanut muu kuin ottaa ote. Ilokseni olen huomannut monta asiaa, jossa onnistun. Lisäksi tämä projekti tuo niin paljon toivottua ”pehmeää” sisältöä elämääni, että ponnisteluni ovat sen arvoisia. Ratsastaessani aallonharjalla voittamattomana kaiken kuningattarena, pystyssä minua pitävät seuraavat seikat.
1. Uskon, että minulla on annettavaa
En ehkä ole ammattilanen muuta kuin oman elämäni elämisessä. Mutta olen kuitenkin nähnyt paljon kaikkea hyvää ja pahaa. Olen empaattinen, analyyttinen ja ihmisläheinen. Rakastan tarkkailla omaani ja ihmisten käyttäytymistä, reaktioita, tunteita ja mielen arvoituksia. Arvostan estetiikkaa ja minulle se näyttäytyy luovuutena, käsieni töinä, pilkahduksina lasteni silmissä ja muina maailman ihmeinä. Koen, että kokemukseni ja syvän kiinnostuksen myötä minulla voi kuin voikin olla jotain sanottavaa.
Jos saat kirjoituksistani inspiraatiota, lohtua, pohdittavaa, vinkkejä tai edes hyvät naurut, olen onnistunut siinä mitä lähdin tavoittelemaan.
2. Uudet taidot
Ei se sivuston perustaminen ja ylläpito ollutkaan niin kovin hankalaa. Vaikka se kerran jo kaatuikin ja paniikki meinasi iskeä, sain vian korjattua ja sivuston pystyyn taas. Olen rohkaistunut jopa päivätyössäni ratkomaan it -ongelmani ihan itse. Minusta on kuoriutunut varsinainen datanörtti. En enää pelkää tietokoneita, vaan osaan uppoutua niihin tuntikausiksi saavuttaen jopa työnteon flow- tilan.
3. Pikku pakko on luovuuden lähde.
Olen sitoutunut tuottamaan sivustolleni sisältöä säännöllisesti. Minulla on systeemi ja aikatalu, jota pääasiassa noudatan. Luovalle ihmiselle aikataulut ja niissä pysyminen voi olla haasteellista, mutta rakastan järjestelmällisyyttä. Ja kun kalenteriin on ajastettu artikkelin valmistuminen, sen pitää olla valmis silloin. Luovuus tarvitsee tietyn mielentilan ja rauhan. omaksi onnekseni ainakin toistaiseksi olen onnistunut napsauttamaan tuon mielentilan päälle aina silloin kun tilaisuus on.
4. Saan kirjoittaa tärkeistä aiheista
Blogin avulla saan tuoda esille aiheita, jotka ovat minulle mutta myös sinulle tärkeitä. Ja tällä lailla saan ääneni kuuluviin. Edustan sukupolvea, joka elää vielä raatamisen aikakautta. Kuitenkin näen jo pientä kapinaa milleniaaleissa ja etenkin seuraavassa sukupolvessa. Voin kuvitella itsetietoisen tyttäreni ymmärtävän paradoksin siinä, että päästäksesi töihin sinun pitää ostaa auto, ottaa sitä varten laina ja ajella sitten sinne töihin voidaksesi maksaa sitä autolainaa pois. Hän ei tule näkemään siinä mitään järkeä. Enkä aio aivopestä häntä siihen siksi koska työtä nyt vaan pitää tehdä, tehdä ja tehdä. Ja sitten vielä raataa ja raataa ja raataa. Aion kannustaa häntä tekemään ekologisia, järkeviä ja mielenterveellisiä valintoja elämässä. Siis niitä, joista tässä blogissa paasaan opeteltuani niitä ensin kantapäät koppuralla itse.
Siinäpä se. Saat nyt vapaasti naureskella pikku neurooseilleni :)!
