Isä on poissa. Kuulen siskoni itkuisen äänen puhelimessa. On kylmä. Niin kovin kylmä. Istun keittiön rappusella, palelen. Nukahdan sohvalle. Havahdun. Keskiyö on valoisa, rauhallinen ja kaunis. Mutta tämä onkin kaikki totta.
”Mikä se on, mikä se on, mikä se on?”, kuuluu lapseni huoneesta. Menen hänen luokseen, mutten kerro, mikä se on, vaikka itse tiedän. Hän on liian pieni.
Isä on siellä. Tunnen sen. Kuin lämmin henki, vaikka hän tuntuu olevan kiukkuisella päällä. Älä nyt kiukuttele, sanon. Hän leppyy.
Oletko todella siinä? Hän seisoo sänkyni vieressä. Vahtii untani, kuten aina pienenä. Turvallinen, iso, kuin kallio. Olenhan minä, älä hassuttele. Tule keittiöön, juodaan teetä, kuten aina ennenkin.
Herään. Istun keittiön rappusella, teetä Pikku Myy- kupissa. En tiedä, miten siihen jouduin. Sitten muistan. Isä on poissa. Nuuskamuikkunen- kupin pohjalla on tilkkanen teetä.
