You´re not iconic, you´re just like them all. Näin laulelee Måneskin laulussaan Gossip, joka kiteyttää amerikkalaisen unelman naurettavuuden. Kuvitteletko olevasi jotenkin joukosta erottuva, jos sinulla on avaimet onneen, eli ajelet autolla, joka on nimetty magneettvivuon tiheyttä SI- järjestelmässä edustavan yksikön mukaan ja jonka tehtaat omistaa pelottava, pelottavan rikas ja pelottavaa valtaa omaava maailmanuhkahenkilö? Joka nimeää lapsensa avaruusalukseksi. Ja myy muiden lapsille liekinheittimiä. Ja oletko muka nyt sitten niin joukosta erottuva ja erikoinen, cool ja statuksekas hieno henkilö jos oletkin rahamielessä rikas tai johtaja tai muuten vaan niin kovin tärkeä skumppakupla? Tai jos vedät maksamakkaramaksit sukkahousujen päälle niin kuin peppujulkkis konsanaan. Ei, et ole. Olet tavallinen tullukka muiden samanlaisten joukossa. Kalsarit nailoneiden päälle vedettynä näytät lisäksi aika naurettavalta huolimatta siitä, että kaikilla on oikeus näyttää juuri siltä kuin kirjaimellisesti huvittaa. Oletko onnellinen? Ehkä luulet olevasi tai ehkä oletkin. Mitenkään erityisen erityinen et ole. Olet yhtä tavallinen tullukka kuin Perähikiän Pertsa Oukbärelissä aamukuudelta vyölaukussa ja tennissukissa.
Kirjoitin jo aikaisemmin jutun onnellismin muodikkuudesta ja siitä, miten sitä jahdataan peräsuoli suorana huolimatta siitä, että onnellisuuden tikkelistokkeliskäsite ei välttämättä edusta onnellisuutta kaikille eikä ainakaan aidosti onnellisille. Tanskalainen onnellisuustutkija Meik Wiking on kirjoittanut onnellisuutta käsittelevän opuksen The Little Book of Lykke, missä hän etsiskelee onnen avaimia tieteellisestä, tilastollisesta ja kokemuksellisesta näkökulmasta. Kirjoitin aikoinaan hänen kirjastaan The Little Book of Hygge, jossa asiaan paneudutaan tanskalaisesta näkökulmasta ja nyt riehaannuin pomimaan Lykke- opuksesta tärppejä onnellisuuteen ihan yleisellä tasolla. Riehaannuin vallan aukomaan päätäni. Tässä siis avaimet onneen.
Yhteisöllisyys
Oli se sitten työyhteisö, naapurusto, perhe, kokkikerho, poliittinen liike tai hyväntekeväisyysjärjestö. Yhteenkuuluvuuden tunne, merkityksellinen tekeminen ja ihmisten läheisyys sijoittuvat tarvehierkarkiassa seuraavalle tasolle heti perustarpeiden jälkeen. Eli jos kuvitteletkin olevasi omassa ylhäisessä erityisyydessäsi, norsunluutornin hienouksien ympäröimänä jotenkin onnellinen, unohda koko juttu. Meik Wikingillä on kirjassaan pieni, mutta erittäin tehokas idea yhteisöllisyyden lisäämiselle. Hän kutsuu ideaa ”pehmeiksi reunoiksi”. Näillä reunoilla tarkoitetaan alueita ja rajapintoja, joiden katveessa syntyy yhteisöllisyyttä huomaamatta, ilman että kenenkään pitää mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle mutta kuitenkin ikään kuin väkisin. Meidän pihalle ja taloyhtiöön on muodostunut näitä pehmeitä reunoja ilman, että kukaan on tiennytkään käsitteen olemassaolosta. Esimerkkinä mainitsen meidän etupihan, joka on minulle puoliyrmeälle ambivertin intovertillä puolella hissuttelevalle mostly zen but a little bit of go f yourself- henkilölle oiva paikka luoda kontakteja. Kotimme sisäänkäynti on etupihan nurkan takana ja etupihalle tavallaan hassulla tavalla sijoittuu meidän ”takaovi”. Sen edustalle on muodostunut tila, joka toimii vilpolana saunoessa, kahvinnautiskelupaikkana kuumana kesäaamuna ja lukunurkkana ilta- auringon heitellessä viimeisiä säteitään. Tila on yksityinen, mutta siihen on naapurin helppo tulla kysymään, josko viinilasi muuttuisi sammioksi ja mitähän mahdan lukea. Ja kyllä on lasi muuttunut ex tempore sammioksi ja joskus ovat pyyhkeet lennelleet ukkojen viuhahdellessa lumihangessa. Lisäksi yhtiömme pihalla on kulmakuntamme upein kallio. Siinä on leikitty, parannettu maailmaa, juoruskeltu ja juhlittu vuoden vaihtumista, juhannusta ja milloin mitäkin. Viime juhannuksena istuimme siinä iltasella parin naapurin kanssa kuohuviininpullon kanssa eikä kyllä yksikään satunnainen koiranulkoiluttaja kävellyt ohi jäämättä rupattelemaan.
Nämä ovat esimerkkejä lievästä yhteisöllisyydestä naapurustossa. Pitemmälle vietynä Wiking esittää kirjassaan tapauksia, missä koko kadun pituudelta on kerätty rekisteriä ihmisten taidoista, työkaluista ja resursseista, joita tarvitessa voi ottaa yhteyttä naapuriin. Kuka tietää, kadun toiselta puolelta voisi löytyä hoitaja koirallesi lomareissun ajaksi tai kattorännien teleskooppipuhdistin kun kukaan omasta yhtiöstä ei sitten halunnutkaan kiivetä katolle siivoushommiin.
Kiroilun vapauttava vaikutus
Elämän pettymyksiä on vaikeampi kestää, jos ei osaa yhtään kirosanaa. Näin oli Wikingin kirjassa poika kirjoittanut vastaleivotun leivän kyljessä toimitettuun korttiin, jonka osoitti naapurilleen, jonka varmuuskopiot olivat juuri tuhoutuneet. Varmuuskopiot eivät pelastuneet, mutta tilanne oli liikuttava. Ja olen kyllä pojan kanssa samaa mieltä. En missään tapauksessa puolusta pimperosanan käyttöä lauseen joka kolmantena sanana. Se on ällöttävää. Mutta olisi tekopyhää sanoa teinille ”Hyi, hyi, kun noita tuhmia sanoja ei meillä sanota ollenkaan”, kun hän purkaa pahaa oloaan. Olen opettanut lapsilleni, että jos oikein ketuttaa tai satuttaa, saa päästää litanjan kirosanoja. Perustelen tätä sillä, että stressitilanteen saa helpoiten laukeamaan laukaisemalla sen. Ja jos sitä ei laukaise, se jää päälle. Tämä on tietenkin hyvin loogista, mutta tunteiden peittelyn ja hyvän käytöksen varjolla monet stressitilanteen jäävät päälle ja johtavat ahdistuksen patoutumiseen ja sitä kautta kumuloitumiseen. On parempiakin tapoja laukaista stressaava tilanne. Voit vaikka mennä lenkille. Itselleni tilanteen kuitenkin nollaa erittäin tehokkaasti sellainen seitsemän sekuntia kestävä totaalisuutahdus, joka ilmenee kiroiluna. Loukkaantuiko kukaan? Ei. Saivatko lapseni huonon esimerkin? Eivät.
Kriittinen massa
Jos tarpeeksi moni kaipaa meren äärettömyyttä, he onnistuvat rakentamaan laivan. Jos taas tarpeeksi moni ei näe sosiaalisten suhteiden merkitystä talloen ne sosiaalisen median varjoon, olemme ikuisesti tikkelistokkeliksen orjia. Tämä on suorastaan pelottavaa ja se näkyy jo ekaluokkalaisissa. Onneksi tyttäremme kavereissa on sentään joitain, jotka voivat olla hetken ilman puhelintaan tai jopa unohtaa sen kotiin. Ikävä kyllä on myös niitä, joille se on jo 7- vuotiaana kasvanut kiinni kämmenen ihoon. Kerran lapseni kaveri meni tv- tason taaksen piiloon skrollailemaan ja kun sitä ääneen ihmettelin, hän sanoi olevansa opettaja koululeikissä ja oppilaat (tyttäreni) tekevät läksyjä. Voitte varmaan uskoa, että läksyjä oli paljon ja koko ajan. Wikingin kirjassa on hyvä ajatus tähän ongelmaan. Eteiseen asetetaan kori, johon kylään tulevien puhelimet jätetään. Aion ehkä kokeilla tätä. Jos lapset tai heidän vanhemmat eivät tätä hyväksy, ei tarvitse kylään tulla. Saan taas äkäsen ämmän maineen, mutta samapa tuo. Uskon tämän edistävän onnellismiin johtavan kriittisen massan syntymistä. Jos vaan tarpeeksi moni löytäisi taas leikin ilon, iästä viis.
Hedoninen oravanpyörä
Joskus tunnen olevani auttamattoman tullukka, sillä haluan vain ihan tavallista, helppoa ja yksinkertaista elämää ja arkea. En erityisemmin panosta lomien odottamiseen enkä elä perjantaita varten. En tee äitienpäivästä numeroa enkä rakenna tikapuita norsnuluutorniin voidakseni ostaa uuden auton. Onhan niin, että vietämme suuren osan ajastamme tienaamassa rahaa työssä, joka uuvuttaa meidät, jotta voimme tehdä harvoina vapaatunteinamme sitä, mitä oikeasti haluaisimme tehdä. Tai ennemminkin ostaa sitä, mitä haluamme omistaa tehdäksemme muihin vaikutuksen. Ja ostettuamme sen kyllästymme nopeasti ja haluamme jotain hienompaa, isompaa, kalliimpaa, nopeempaa, kapeempaa, upeempaa. Koen työni mielekkääksi ja tienaan siellä keltämättä rahaa tehdäkseni asioita, joita haluan vapaa- ajallani tehdä. Teen kuitenkin kohtuullisen määrän töitä enkä perusele tienaamillani rahoilla hankkimiani asioita sillä, että haluaisin kuulua johonkin elitistihöppänöiden joukkoon tai saavuttaa statusta ostoksillani. Joskus pojallani on huono omatunto siitä, että joudun käymään töissä maksaakseni hänen jääkieekoharrastuksensa. Teen sen mielelläni, koska se lisää perheemme onnellisuutta. Olen ilmoittanut hänelle ilmoittavani hänelle, kun arvostukseni hänen intohimoaan kohtaan lakkaa, enkä halua enää tehdä töitä maksaakseni siitä. Hän ymmärsi sarkasmin sanoissani eikä enää pode huonoa omaatuntoa. Kukin siis hankkikoot mitä hankkii, mutta mielestäni on ihan ok olla tyytyväinen yksinkertaiseen. Onhan nimittäin niin, että mitä kovempaa hedonismin onnenpyörä pyörii ja mitä enemmän meillä jotain on, sitä todennäköisemmin olemme onnettomia kuin onnellisia. Ajelen siis tyytyväisenä vanhalla farkullani mustilla maastureilla ajavien Hilfigerien sekaan tuntematta lainkaan autohäpeää. Olen omasta mielestäni pisteessä, jossa ostelemalla lisää asoita en voi vaikuttaa onnellisuuteeni positiivisella tasolla.
Kerskakulutuksesta
Puhelimeni ei siis edelleenkän toimi yhtään sen paremmin vaikka sen kultaiseen kuoreen olisi upotettu timantteja. Eikä kotteroni kulje yhtään sen kovempaa vaikka sen penkit olisi tehty sapelihammastiikerin esinahasta. Eivätkö näitä temppuja tekevät oikeasti ole vielä heränneet omaan idiotismiinsa? Vai enkö minä ole herännyt siihen, että aroapinanperskarvaturkki tekisi minusta oikeasti onnellisen? Pelkään pahoin, että jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Sillä kuinka moni nuori pitää idolinaan peppujulkkiksia. Tulevaisuuden toivomme puheet ja kikkeliskokkelisfiidit vilisveät peppareiden absoluuttisia totuuksia ja heidän ostotottumksensa ohjautuvat peppareiden toimesta. Jopa niinkin pitkälle, että ihmiset ovat aikuisten oikeasti valmiita pukemaan pikkuhousut sukkahousujen päälle ja näyttäytymään siten pukeutuneena julkisesti. Saavatko he tyydytystä elämäänsä tästä ääricoolismista? Ja nauravatko pepparit tikkelistokkelinsa vippitiloissa sille, että taas urpoja jymäytettiin ostamaan asioita vai uskovatko he itsekin siihen, että erivärisistä kondomeista ommellut, kullatut uimalakkipot ovat aika jees? Mitä coolimpaa, sen nolompaa. Sanon minä. Ja olen onnellinen vanhoissa kirpparileviksissäni.
Lopuksi
Herravihaa on ollut kautta aikojen olemassa. Se tarkoittaa sitä, että korkeassa asemassa olevia halveksutaan, koska heidät luokitellaan paremmiksi ja/tai he itse kuvittelevat olevansa parempia. Mutta kuten jo alkuun mainitsin, et ole mikään korkeassa asemassa oleva hieno herra, jos ajat hienolla autolla. Olet parhaillaan tavallinen tullukka, pahimmillaan epäaidon onnelismin oravanpyörään jymäytetty pöljä. Sillä korkeaa asemaa ei mielestäni mitata autonmerkillä eikä palkkapussin koolla sen enempää kuin alamaisten määrällä. Sitä mitataan ympräilläsi pyörivien ihmisten olemuksella, perusonnellisen perusarjen ihanuudella, kirjahyllysi sisällöllä ja naapureidesi kyvykkyydellä vastaanotta apuasi.
