Uralla eteneminen tuntuu itsestään selvältä asialta. Vaan onko ihan pakko haluta olla pomo, johtaja, esihenkilö, toimitusjohtaja tai ylipäätään joku mukamas tärkeä manageri? Tavallisesti olemme tottuneet ja meidät on kasvatettu siihen, että uralla kuuluu edetä. Uraportaita pitkin kuuluu kiivetä ja johtajan pallilla piilee onni, autuus, tärkeä ja suorastaan korvaamaton asema sekä iso tilipussi. Ja tätä myötä tietenkin uusi auto, iso talo, kello, goflbägi ja edustavannäköinen puoliso. Itsekin unelmoin aikanaan johtotehtävistä. Ja vaikka tiedostinkin tehtävän vaativuuden ja vastuun, jouduin ikävä kyllä evaluoimaan urani suuntaa vallan uudelleen tehtyäni pomohommia jonkin aikaa. Kyseenalaistin sen, että vaikka johtotehtäviin eteneminen on uralla loogista, eikö sitä voisi edetä horisontaalisesti vertikaalin etenemisen sijaan. Voisiko sitä kehittää omaa osaamistaan ja vaikka alentaa itsensä takaisin asiantuntijaksi tai ihan vaan rividuunariksi ilman, että epäonnistumista uralla ihmetellään? Onko sitä sitten epäonnistunut, jos tekee niin? Ja jos joku on sitä mieltä, niin onko sillä hevonhitonhumpan väliä? Luovuin esihöpöttelystä ja pääsin samalla eroon kaikesta alla listaamastani. Voin kertoa, että olo on helpottunut, kepeä ja tyytyväinen.
Taloudellinen vastuu
Työnantaja ei maksa palkkaasi, hän vain käsittelee rahaa. Tuote maksaa palkkasi.
Mutta tätä ei opeteta organisaatioissa, joissa vastuu yrityksen tuottavuudesta langetetaan johtajien harteille alaisten saadessa ”toteuttaa itseään unelmatyössään (usein taloudellisesti epäkannattavasti)”.Olen sitä mieltä, että tiimin, yrityksen tai minkä tahansa viritelmän kaikki tekijät ovat kollektiivisesti vastuussa taloudellisesta menestymisestä. Kuitenkin peruspalkansaajaa on vaikea motivoida näkemään oman tilipussin ulkopuolelle. Osittain tämä, mutta myös mielipiteistäni riippumaton fakta esimiesten taloudellisesta tulosvastuusta johtaa siihen, että kohtuuton taloudellinen vaade jopa mahdottomissa tilanteissa ja mahdottomin resurssein, kohdistetaan juuri esimiesasemassa oleville. Tätä vastuuta vielä kasvatetaan tarjoamalla esimerkiksi osakkuuksia. Esimies itse tuntee itsensä arvostetuksi ja pidetyksi ja näin saatta ollakin, mutta ostaessaan osuuden, on oman pankkilainansa maksujen lisäksi vielä suuremman paineen alla yrityksen kannattavuudesta.
Kuitenkin esimerkiksi asiantuntijaorganisaatiot ovat usein varustettuja niin suurella skaalalla erilaisia maalareita, haasteellisia asiakkaita ja toivottoman väärällä tavalla myytyjä muiden roskajämäprojekteja, että taloudellisen kannattavuuden taakka saattaa olla suorastaan lamauttava. En kaipaa sitä lainkaan.
Ne alaiset…
Jotka ovat tietenkin koko johtajuuden sokeri ja suola. On kieltämättä ihanaa saada tukea työntekijää, motivoida häntä ottamaan käyttöönsä suurimmat vahvuutensa sekä auttaa häntä onnistumaan ja voimaan hyvin töissään. Mutta…Tämä on vaan se sokeritoppa. Tiimistäsi löytyy tämän yhden loistavan tähden lisäksi todennäköisesti kiukuttelija, töiden välttelijä, kiusaaja, lusmuilija, piikittelijä, raivopää, työnarkomaani ja muutama loppuunpalanut. Joiden tuloksista ja hyvinvoinnista sinä esimiehenä olet vastuussa. Käytännössä tämä tarkoittaa puheeksiottoja, varoituksia, epämiellyttäviin tilanteisiin puuttumista, lukemattomia keskusteluja kaikkien osapuolien sekä henkilöstöhallinnon kanssa, rauhoittelua, vierailuja työterveydessä (sekä oman pääsi, että työntekijöidesi päiden vuoksi), töiden uudelleen järjestelyä, kompromisseja ja loputonta suota. Eikä siltikään olla siinä opitimaalisessa onnellisuuden tilanteessa, jota pakonomaisesti tavoitellaan.
Hyppääminen remmiin
Yksi joutui yhtäkkiä kiireelliseen pikkuvarpaan kynnen oikaisuleikkaukseen. Toinen jää vanhempainvapaalle ensi viikolla. Kolmas on menossa korruptiogoflkisaan työajalla. Neljännen lemmikkimarsun lonkka murtui. Viides on ihan oikeutetulla, lakisääteisellä lomalla. Kuudes on ”sairaana” kolmatta kertaa tässä kuussa. Seitsemäs on burnoutin vuoksi pitkällä sairaslomalla. Kahdeksas istuu ruuhkassa, koska ei kaikkien näiden vuosien eikä puheeksiottojen jälkeenkään ole ymmärtänyt, että ei sitä perkele myöhästy (aina!!!) jos varaa matkaan tarpeeksi aikaa. Tämän lisäksi tietysti ensi viikolla alkaa lakko, jonka piiriin et johtajana kuulu.
Ja kuka hoitaa kaikki työt? Sinä. Vaikka burnout on tehnyt sinutkin työkyvyttömäksi jo vuosikausia sitten.
Entäpä ne omat työt?
Asiantuntijaorganisaatiossa esimiehet tekevät itse usein myös asiantuntijatyötä. Heillä on projekteja joita johtaa, myyntityötä, tarjousneuvotteluja (jotka pitää kaikki hoitaa, myös ilta- aikana, sillä katso edellinen kappale…), asiakaskokouksia ja paperihommaa, jotka kaikki pitää hoitaa esimiestyön ohella. Sanotaanko vaikka, että sinulle on varattu työajastasi esimiestoimintaan 2/5 ja projektityöhon 3/5. Vaan riittääkö kaksi päivää viikossa muun hulubulun muassa budjetointiin, taloudelliseen seurantaan, kehityskeskusteluihin, soppien setvimiseen, tuurailuun tai tuurailun järjestelyyn, yt- neuvotteluihin, johtoryhmäpalavereihin, tiimipalavereihin, kuukausipalavereihin, ja kaikkien näiden palaverien valmisteluun? Ei. Lopputulema on oikeasti se, että painit pomopulmien kanssa kaikki päivät ja jätät uupuneena omat työsi tekemättä. Sillä monta vuotta teit niitä vasemmalla kädellä, mutta vasen käsi paloi loppuun. Tämä on tietysti hiukan karrikoitua pakinaa tässä, mutta ymmärrät pointin.
Kun mikään vastuista ei suju
Miten ajattelit selvitä tästä viikosta? tiedustelee sinulta työterveyslääkäri jokailtaiseksi muodustuneen ”Voihan paska, miten ihmeessä rämmin tästä läpi?”- puhelun aikana. Tiimisi tekee tappiota, projektisi laahaavat, asiakkaat huomaavat vasemman kätesi puutumisen jo ja sinulla on kolme päällekkäistä palaveria. Olet epätoivoisesti onnistunut epäonnistumaan kaikissa vastuissasi ja yöt menevät jo valvoessa. Voisit lähettää yhteen palaveriin pääsi, toiseen perseesi ja perua kolmannen. Tai vetää yhtä etänä samalla kun vedät toista livenä ja perua kolmannen. Tai sitten kehitellä itsellesi kuumeen ja perua kaikki palaverit. Lounas nyt joka tapauksessa jää syömättä. Sähköpostien lukemisen suhteen olet luovuttanut ja aikapäiviä sitten. Lohdullista on se, että puhelimesi näytölle niitä ei kerry enää, kun niitä on yli sata. Siinä näkyy vain 99+. Tosiasiassa takaraivossasi kuitenkin jyskyttää tieto siitä, että lukemattomia posteja on jo tuhansia ja lisää tulee.
Mitä tehdä? Karkaa henkilöstöhallinon huoneeseen, piiloudu oman esimiehesi pöydän alle tai lukittaudu vessaan itkemään ja uskottele itsellesi, että tämä kaikki katoaa sillä. Ei katoa, mutta olo helpottaa hetkeksi. Jos siis esimiehesi ja henkilöstöpäällikkö ovat ymmärtäväisiä ja jos vessa on siisti.
Lue tosiluritus siitä, miten loikata pois ikuisten odotusten oravanpyörästä https://primeradama.fi/pois-ruletin-pyorteista/.
Horisontaaliselle urapolulle
Päädyin sitten minäkin. Sanon minäkin, koska viime aikoina olen jopa lukenut muutaman jutun siitä, miten jotkut muutkin ovat luopuneet esimiesaseman voittamattoman korvaamattomasta paremmuudesta. Ehkä olemme luopumassa siitä vertikaaliylemmyyden ajattelumallista, joka on ajanut ihmisiä tavoittelemaan johtotehtäviä paksut tilipussit silmissä kiiluen. En kiellä, etteikö tilipussi olisi paksu johtajana. Enkä kiellä sitä, etteivätkö jotkut siihen tehtävään luodut ihmiset nauttisi siitä. Ja olisivat vielä hyviäkin siinä. Nauttiminen ja esimiehenä loistaminen eivät nimittäin nekään aina kulje käsi kädessä. Saan kuitenkin aivan valtavasti tällä hetkellä siitä, että opin uutta insinööritieteiden sisällä ja saan vaikuttaa organisaatiossa, jossa alan huiput myös toteuttavat taitojaan samalla rappusella kanssani istuskellen. Ja tilipussini on samankokoinen kuin esimiestehtävissänikin.
Uskon, että jatkossa on hyväksyttävämpää olla tyytyväinen myös ammatilliseen kehityspolkuun, uusien työtehtävien omaksumiseen sillä tasolla, jolla parhaillaan on, siihen ettei palkka nousekaan tasaisesti ja siihen, että elämässä on muutakin sisältöä kuin uraporrastreenit päivästä toiseen. Uralla päätyminen sivupoluille on ihan ok!
