Oman maan mansikat

Kiharat

young woman in autumn flower field

En tiedä mitä sanoa. Ei kai sanoja tarvita. Niitä ei ole. Voinko tehdä jotain? Ottaa teidät molemmat syliini. Silitellä kiharanne suoriksi. Muuttaa kivun kyyneliksi. Kyyneleet kastepisaroiksi. Kastepisarat pieniksi hetkiksi elämän varrelta. Pieniksi onnen hetkiksi, jotka tekivät elämästä suloisen.

Vaan pisarat ovat mustia taakkoja. Hetkiä, jolloin herää ja muistaa, että tämä onkin totta. Hetkiä, jotka tekivät tuskasta niin suuren. Suuremman kuin lähtemisen epätoivoinen, riipivä kipu. Punertavat kiharat, poskille valuneet, mustien taakkojen tahraamat. Poskesi on lämmin. Tummat kiharat, poskille valuneet, kastepisaroita täynnä. Hänen poskensa on kylmä. Vaan äidin rakkaus ei kuole koskaan.

Otan lapseni syliini. Vielä niin pieni, mutta tuntenut jo paljon. Avannut jo oven maailmaan, jossa onnesta sykähtelevän ja surusta murtuneen sydämen välillä on vain yksi lyönti. Silitän hänen piikkisuoraa tukkaansa. Minun hiukseni kihartuivat pitkillä poluillani. Kannan kiharoitani, ne ovat osa minua. Huomaanko, jos sinun hiuksesi kihartuvat? Näytätkö minulle, jos en huomaa? Annatko silitellä ne suoriksi taas? Annatko mustien taakkojen valua harteilleni kannettavakseni? Jaksan kyllä. Kannan vaikka kaiken. Sinut. Kunhan et lähde.

Äidin rakkaus ei kuole koskaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Captcha loading...