Hidasta elämää

Joulukaaos, osa 5: Jouluperinteet

bird's-eye view photography of houses and cathedral near snow mountain

Monet pitävät kiinni joulun perinteistä, koska niistä luopuminen saattaisi jopa loukata aiempia sukupolvia. Omassa lapsuudessani oli pajon ihania perinteitä. Muistan muun muassa pipari- ja pullatalkoot isoäitini kanssa, äitini lipeäkalan keittämisrumban, koko suvun saman pöydän ääressä, ylitsetursuilevat joulukoristeet ja adventtipuurot. Olen ikävä kyllä päätynyt luopumaan monista näistä perinteistä. En halua kestitä koko sukua jouluna. Isoäitini, kuten kyllä meidän lastenkin vuoden kohokohtia oli leipoa pullat yhdessä, mutta itse en edes osaa leipoa kunnollisia pullia. Niistä tulee betoniköökäleitä. Kukaan muu perheessämme kuin minä tuskin söisi lipeäkalaa. Eli sekin rumba on jäänyt lapsuudenkodin perinteiksi.

a couple of small houses sitting on top of a table

Olemme kyllä luoneet uusia, omia perinteitä. Käymme aattona päivällä joulusaunassa (emme kalmiston parkkiruuhkassa), käymme äitini kanssa joulukonserteissa, joita esimerkiksi seurakunnat järjestävät edullisesti, pidämme tapaninpäivänä rapujuhlat ja tapaamme välipäivinä ystäviä. Lempiperinteitämme on lohileivät ja glögi isän haudalla koko perheen voimin joulupäivänä, jolloin pysäköintirage hautuumaalla on jo rauhoittunut. Mutta, pointti on, että äitini ei tarvitse enää raataa keittiössä, vaan me hemmottelemme häntä ruoalla ja juomalla. Emme myöskään kestitse väkisin koko sukua, jos ei huvita. Saatamme rötviä kotishovalla pieruverkkareissa juomassa skumppaa jos huvittaa. Nämä itse kehittämämme perinteet sopivat meille. Emme ota niistä stressiä emmekä kuluta rahojamme tai resurssejamme sellaiseen, joka ei ole meidän juttu.

Tiedän niin paljon väkeä, jotka järjestävät perinteisiin kuuluvina ensin duunin pikkujoulut, sitten joukkueen pikkujoulut, taloyhtiön pikkujoulut, kuopuksen luokan tonttudiskot ja sitten naapuruston pentujen korttitalkoot, piparinleipojaiset, itsenäisyysillallisen, lusijanlusimiset, opettajien lahjat, joulukuusimyyjäiset, lahjavalvojaiset, kinkkuvalvojaiset, glögikutsut puolison työkavereille, puurojuhlat sukulaisille, paketointitalkoot, varainkeruukukkamyyjäiset ja siihen päälle vielä aattoillan koko suvulle, kirkkoineen ja hautuumaaparkkipaikkaraivoineen, joulupäivän päivälliset sukulaisten sukulaisille tapaninpäivän karkelot kummien kaimoille ja välipäivien välipäivähulinta shoppailuineen ja sitten uuden vuoden kunnon kännit, koska on sen ansainnut. Pienempikin perinteily uuvuttaa.

grayscale photography of snowman figurine

Vapauttavaa omien perinteidemme kohdalla on se, etten odotakaan lasteni omaksuvan näitä perinteitä omiin perheisiinsä aikanaan. He saavat itse luoda omat perinteensä. Uteliaana oikeastaan odotankin, että mitä he vuorostaan keksivät. Olen jo valmiiksi totuttautunut ajatukseen, että minun kestitsemiseni ja ”ärsyttävän anopin” kutsuminen pakosta kylään eivät välttämättä kuulu lasteni ja heidän tulevien perheiden jouluperinteisiin. Jos he haluavat rötviä sohvalla keskenään ja tilata pizzat, olkoon se heidän jouluperinteensä. Ja jos näin on, on minulla oiva mahdollisuus kehitellä jälleen uusia perinteitä itselleni. Ties vaikka painelisin vapaaehtöistyöhön, joogaretriittiin, viinimatkalle, kreikkalaisten perinnetanssien kurssille tai muuten vaan jonnekin hevonhitonhumppaan keskenäni joulua viettämään.

Vastaa