Näytät onnelliselta. Valkoisessa hääpuvussa, tuoreen aviomiehesi syleilyssä, vallattomat onnenkyyneleet poskillesi karanneina. Olette vihdoin saaneet toisenne. Olette ikuiset. Nuo samat kyyneleet kastelevat omat poskeni. Niihin on sekoittunut onnen lisäksi haikeutta, surua, tuskaa ja tilkkanen epätoivoa.
Äitisi istuu viereeni. Hän katsoo minua ja sanoo silmillään tietävänsä, ymmärtävänsä. Hän on aina ymmärtänyt. Mutta nyt hän ei kysy mitään. Ottaa kädestä kiinni ja ymmärtää. Kuohuviini kuristaa kurkkuani ja täytekakku maistuu katkeransuloiselta.
Katson häntä silmiin. Sama kuohuviini kuristaa hänenkin kurkkuaan. Silmissään samat kyyneleet. Hän tarttuu käteeni ja vie tanssin pyörteisiin. Häävalssina soi Nothing Else Matters. Mainitsit ajatelleesi minua sitä valitessa. Sillä me olemme ikuiset. Mutta me emme kerro sinulle vielä. Sinun hetkesi on nyt. Sinä uskot vielä ikuiseen. Vain me tiedämme. On lohdullista lopettaa siihen mistä kaikki alkoikin. Häävalssiin. Hän tulee vielä yöksi viereeni, lähelle. Viimeisen kerran. Olemmehan ikuiset. Vaikka kuinka kaukana, niin lähellä.
Olohuoneemme lattia on raivattu teille kahdelle. Kitaran kieliltä kimpoilee Nothing Else Matters. Aikaa on kulunut kymmenen vuotta. Olet yhä onnellisen näköinen puolisosi käsivarsilla, häävalssin pyörteissä. Äitikin jo. Paras ystäväni. Tartun oman puolisoni käteen ja vien sen vyötäisilleni. Katson silmiin ja toivon, että olisimme ikuiset.
