Mitä onni oikeastaan on? Lehdet tursuilevat juttuja siitä, mitä on onni ja miten sen saavuttaa. Valitettavan usein olet sinäkin varmasti huomannut, että onnemme piilee ulkonäössä, rahassa ja vallassa. Käyttämällä oikeaa deodoranttia, saamme ”sitä”. Ajelemalla tarpeeksi kalliilla autolla on statuksemme taattu. Viime vuoden persikanpunainen trenssi saa vaihtua lohenpunaiseen. Sillä kyseessähän on muotiväri ja se tekee meidät kauniiksi. Vinkkejä löytyy myös palkkaneuvotteluihin, aseman saavuttamiseksi työpaikalla sekä jalat alta hurmaaviin trinksuihin pikkujoulubileiden jatkoille.
Pysähdymmekö kuitenkaan pohtimaan, mitä onni oikeastaan on? Ja pitääkö onnen eteen niin kovasti käyttää aikaa, rahaa, vaivaa, hermoja ja valtaa? Ja mitä onni on heille, jotka ovat ihan oikeasti onnettomia? Onko onni ulkokultaista somekuvaa vain heistä, joilla rahan, ulkonäön ja näennäisen mukamas- statuksen puolesta olisi mahdollisuus materialistiseen onneen? Lähdepä mukaani pohdiskelemaan asiaa hiukan syvällisemmin…
Onnen tavoittaminen ja suorittaminen tekee onnettomaksi
Valloillaan oleva onnellisuuskulttuuri esitää, että olet onnellinen kun sitä ja tätä ja tuota. Ja jos et ole sitä ja tätä ja tuota, joudut kokemaan syyllisyyttä sekä ulkoisia paineita. Onnen tavoittelu käy työstä. Se on stressaavaa, aikaavievää ja tämä nirvanan metsästys täyttää koko arkemme ja sosiaalisen median syötteemme. Suoritamme onnea ja pidämme huolen siitä, että someen keräämämme turhanpäiväisten keikareiden kuoro myös näkee sen.
Ymmärrän sen, että illallinen hienossa ravintolassa tai auringonlasku eteläisellä pallonpuoliskolla voi hetkellisesti saada aikaan ylitsetursuilevia onnen tunteita. Sen sijaan ”raskas” päivä manikyyrillä, pedikyyrillä, kampaajalla, shoppailemasssa, kahvilla, elokuvissa, skumpalla, illallisella ja taksissa kotiin ei ehkä kuitenkaan edusta aitoa onnea. Sehän on raskasta, kallista ja kauhean uuvuttavaa. Ja voi vitsi, kun pitää vielä päättää uuden älyhärpättimen kuoren väri ja uuden auton varustetaso ja se lohenpunainen trenssikin pitää hakea. On tämä onnenonkiminen kanssa yksi työmaa!
Vaan pitäähän meidän nauttia siitä, mitä meillä on. Piristy! Älä murjota! Ehdit kyllä varpaankynsien naksautushoitoon huomennakin. Kauheat paineet. Olen niin onneton… Onnellisuuden tavoittelu tekee meistä onnettomia. Ja kuten varmasti olet jo tässä kohtaa sarkastista aivoripuliani tajunnut, onnellisuuden oravanpyörä on valmis pyörimään.
Onnen absurdius
Kenties tavoittelemme onnea vääristä paikoista? Vihaamme arkeamme, odotamme viikonloppuja ja lomia. Elämme palkkapäivästä seuraavaan, jotta pääsemme taas kuluttamaan. Esitämme onnellisia niin tehokkaasti, että kuvittelemme olevamme onnellisia. Näytämmehän onnellisilta somekuvissamme. Olemme luoneet täydellisen pinnallisuuden illuusion, johon itsekin uskomme. Oletko kuitenkin kanssani samaa mieltä siitä, että tämä kaikki vaikuttaa kovin absurdilta?
Yläasteikäisen lapseni luokassa oli annettu tehtäväksi kuvitella ja kuvailla oma elämä kymmenen vuoden päästä. Lapseni oli sanonut asuvansa pienessä asunnossa, johon on itse valinnut sisustuksen ja jonka takuuvuokran hän on maksanut itse tienaamillaan rahoilla. Hän tekee mielellään töitä kotoota, sillä hänellä on hyvä kahvinkeitin ja kissa. Hän elää yksinkertaista ja hidasta, mutta henkisesti rikasta elämää ystävien ja perheen ympäröimänä. Kommentit kavereilta olivat olleet ihmetteleviä. Sillä heistä ainakin tulisi miljonäärejä, lääkäreitä, rikkaita, laittomien aseiden kauppiaita ja johtajia. Ehkä jostakusta tuleekin onnellinen johtaja, mutta kaiken kaikkiaan lapseni oli hiukan yllättynyt kuitenkin jo teini- ikään ehtineiden ihmistaimien absurdeista käsityksistä siitä, minkälaista on onnellinen aikuiselmänä. Olin ylpeä lapsestani, sillä ensinnäkin hän oli uskaltanut lausua valtavirrasta poikkeavan haavekuvansa ääneen. Toisekseen hän on selkeästi ymmärtänyt, että aito onni löytyy jokapäiväisen arjen pääosin tyydyttävästä kulusta. Jos tekee työtä, joka edustaa omia arvoja ja jos jakaa arkensa tärkeiden ihmisten kanssa, ovat onnen avaimet käsissä. Mites olisi elämä, josta ei tarvitsekaan lomaa, pakofantasioita tai onnelliseksi filtteröityjä somekuvia?
Onnen löytäminen arjesta, perustarpeiden tyydytyksestä ja myöskin ikävistä tunteista.
Maslow´n teoria tarpeiden hierarkiasta esittää ihmisen tarpeet pyramidimuodossa. Pyramidin alimmalla tasolla ovat hengissäpysymisen välttämättömyydet kuten ruoka, juoma ja lämpö. Toisella asteella turvallisuuden tarpeet kuten suoja. Kolmannella tasolla päästään jo rakkauden, ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden tasolle. Neljännellä tasolla esiintyy omanarvontunteen ja muilta saadun arvostuksen tarpeita. Viidennellä tasolla toteutetaan jo itseä vanhempana tai töissä. Kuudennella tasolla toteutetaan itseä esimerkiksi taiteessa tai hengellisyydessä tai otetaan jollain muulla tavalla yhteys jotain itseä suurempaan (lähde: Wikipedia).
Ei ole kovinkaan vaikeaa päätellä, että ylempien tasojen tarpeita on hankala tyydyttää, jos alemmilla tasoilla on puutteita. Onnen salat sen sijaan löytyvät pikku hiljaa, mitä ylemmille tasoille tarvehierarkiassa kivutaan. Esimerkiksi kolmannella tasolla elämässämme on jo rakkautta ja tärkeitä ihmisiä. Kuulumme esimerkiksi perheeseen, ystäväpiiriin, työyhteisöön tai korisjengiin ja tätä kautta todennäköisesti saamme neljännellä tasolla mainittuja kunnioituksen ja omanarvontunteen kokemuksia. Koen itse olevani todella onnekkaassa asemassa, sillä minun elämääni kuuluvat isona osana kuudennelta tasolta löytyvät luovuuden ulottuvuudet. Koen myös, että kun alempien tasojen turvallisuuden tarpeet on tyydytetty, pystymme kokemaan olevamme onnellisia myös silloin, kun olemme surullisia, pettyneitä tai ahdistuneita. Voimme olla turvassa ikävempienkin tunteiden kanssa, emme suistu paniikin ja pelon valtaan kokiessamme ikäviä tuntemuksia eikä perusonnnellisuutemme horjahda vastoinkäymisistä. Emme siis välttämättä koe olevamme onnettomia hetkellisistä epäonnellisuuden tunteista huolimatta. Ymmärrämme, että elämä on ylä- ja alamäkiä eikä se voi olla yhtä onnenhekumaa koko ajan. Ymmärrämme myös sen, että katkeamattoman onnen metsästys on loputon suo.
Voiko olla tyytyväinen siihen mitä on, jos ei ole mitään?
Moni onnen saloja availeva elämäntapavalmentaja, minimalisti, tavarankarsija tai jo valmiiksi kovin onnellinen ihminen, jolla todennäköisesti on nurkat täynnä kaikkea roinaa, ohjeistaa arvostamaan sitä mitä meillä jo on. Nauttimaan olemassa olevasta, olemaan kaipaamatta mitään mitä meillä ei jo ole ja heittämään mäkeen kaikki nekin luurangot ja kummalliset ryjänyssykät, mitä kaapeissamme piileskelee. Ja onhan meidän ”onnellisten” helppo noudattaa tätä ohjetta. Senkun karsimme kaapistamme ylimääräiset vaatteet ja rojut, roudaamme ne jo valmiiksi tursuileville kirppiksille tai jätevuorille ja kappas, kun olemme onnellisia siitä mitä autotallistamme tai kotiteatteristamme löytyy.
Vaan kun luen näitä ohjeita kuvitellen samalla olevani tarvehierarkian askelmien ulottumattomissa räpiköivä alkoholisti, koditon, työtön, jätetty, petetty, hylätty tai näitä kaikkia, tunnen pienoista tekopyhyyttä. Helppohan se on olla koronakaranteenissa palatsissa, jossa on tenniskenttä tai kuntosali ja omat huoneet kaikille. Helppohan sitä on nauttia lasillisesta samppanjaa, jos huikka kaverin jallupullosta pikkukujan roskakatoksen takana tuntuu liian ylettömältä. Helppohan sitä on kehottaa masentunutta piristymään, sillä kaikkihan järjestyy kappas vain kuin itsestään. Pitää arvostaa sitä, mitä meillä on. Vaikka se olisi kylmettynyt jallupullo, masentunut mieli tai ikävä ja yksinäinen karanteeni ilman tuloja. Koen olevani etuoikeutetussa asemassa. Sillä minulla on niin paljon, että voin arvostaa sitä mitä minulla on. Ehkä ymmärrän myös zen- munkkeja, jotka vapaaehtoisesti luopuvat kaikesta. Mutta entäpä ne, jotka tahtomattan ovat joutuneet luopumaan? Miten vaikeata heidän on noudattaa elämäntapagurujen oppeja olemassa olevan ja tämän hetken arvostamisesta? Miten voi arvostaa kotia, kumppania, pehmeätä sänkyä, leipää tai selvää päivää, jos sitä ei ole?
Minimalismin, laadun, tavaran karsimisen, rahan säästämisen ja vähään tyytymisen suurena kannattajana pohdinkin usein sitä, että ovatko nämä kaikki arvot jo valmiiksi onnekkaiden etuoikeuksia…
Usein ihmiset, jotka ovat reissanneet kehitysmaissa ja nähneet oikeaa köyhyyttä ja vähäosaisuutta, ovat havainneet, että siellä osataan oikeasti ja aidosti nauttia siitä, mitä on ja olla onnellisia vähästä. Tässäpä meillä etuoikeutetuilla onkin oppimista. Jos emme metsästäisi onnea maineesta ja mammonasta, näkisimme onnen, joka piilee yksinkertaisissa asioissa. Ehkä jopa siellä tarvehierarkian alimmilla askelmilla.
Onneni saloja
Olen onnistunut herkulepoirottamaan onnellisuuden mysteerin omalla kohdallani. Omalta osaltani paljastan tässä mitä onni oikeastaan on:
- Olen sinut kaiken menneisyydessä tapahtuneen kanssa.
- Minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä, jotka myös rakastavat minua.
- Arkeni on enemmän kuin tyydyttävää. En vihaa sitä. En kaipaa siitä lomaa.
- Tienaan tarpeeksi elättääkseni perheeni.
- En koe minkäänlaista väkivaltaa lähisuhteissani.
- Niin sanottu oma aikani on kotona ja perheeni kanssa. Ei mahdollisimman kaukana sieltä ja heistä.
- Minulla on aikaa ”haahuilla”. Teen sitä myös tuntematta omantunnon tuskia.
- Pidän itsestäni huolta sekä fyysisesti että henkisesti. Teen sen liikkumalla ja harrastamalla luovia asioita kuten kirjoittamista ja käsillä tekemistä.
- Olen oppinut armoa itseäni ja muita kohtaan. En tuomitse enää muita sen enempää kuin itseänikään.
- Koen itseni perusonnelliseksi vaikka olisinkin allapäin, surullinen tai vihainen. Ymmärrän, että nämä tunteet ovat olennainen osa elämää.
- Suurin osa lapsuuden perheestäni on yhä elossa ja elinvoimainen. Lapseni ovat ihania. Puolisoni kestää kiukutteluni ja jakaa onneni.
- Parisuhteeni on onnellinen ilman, että sen eteen tarvitsee kovasti rehkiä. Lue lisää onnellisen parisuhteen saloista.
- Tiedostan kaiken hetkellisyyden, mikä saa arvostamaan sitä, että lapseni ovat vielä vähän aikaa minun. Se saa myös ymmärtämään, että kaikki ikäväkin on ohimenevää. Memento mori. Terve kuolevaisuuden tiedostaminen.
Lista on pitkä eivätkä sillä mainitut asiat ole mitenkään itsestään selvyyksiä kaikille. Tai kenellekään. Nämä asiat olen kuitenkin onnistunut onkimaan. Huomaan, etteivät onneni salat ole kuin olekaan ulkokultaisia eivätkä ainakaan kaikki materialistisia. Huomaan, ettei minulle ole tarvetta pommittaa kanssaeläjiäni niillä sosiaalisessa mediassa. Huomaan myös sen, että onnellisuus on todella enemmänkin mielentila kuin jokin metsästettävä asia. Huomaan kuitenkin myös sen, että valitsemalla väärän tien tai nostamalla väärän arvan, voi joutua epäonnellisuuden polulle, jolta on vaikea rämpiä pois. Ja että olen todella onnellinen. Osittain onkimisen vuoksi, osittain oman työn tuloksena, osittain valintojen kautta, osittain henkisen kasvun myötä, osittain hyvän tuurin myötävaikutuksella.
