No siten, että en ollut joutunut sen syövereihin vielä aivan täysin. Tämän tajuamiseen tarvittiin Juhani Mattilan kirja Uupumuksesta takaisin elämään. Juhani Mattila on psykiatri, joka on kirjoittanut kirjan uupumukseen johtavista syistä sekä siitä toipumisen edellytyksistä. Alla olen tehnyt kirjasta pomintoja, jotka kuvaavat omaa tietäni uupumuksesta takaisin elävien kirjoihin ja sitä kautta suorastaan lähes kapinalliseksi uuden ja merkityksellisen elämän eläjäksi.
1. Tunnistin uupumuksen ajoissa
Tai, no…Voiko niin sanoa, jos uupumuksen kehittymiseen ja eskaloitumiseen meni monta vuotta? Minun tapauksessani voi, sillä jossain syvällä sisimmässä tiesin kuitenkin lähes alusta asti mistä on kyse. Keinot sille, että tekisin asialle jotain kypsyivät toki vasta myöhemmin. Mutta itse uupumus ei täysin päässyt yllättämään minua puun takaa. Miten onnistuin tunnistamaan uupumuksen? Siten, että minulla on luontainen kyky havainnoida tuntemuksia itsessäni. Ymmärrän hyvin, että kaikilla ei ole. Tässä asiassa minulla oli hyvä tuuri.
2. Sain työyhteisöltä tuen
Työn laatuhan ei tietenkään ikävä kyllä muuttunut mihinkään vaikka tuen yhteisöltä sainkin. Tapauksessani tarkoitankin tuella vertaistukea kollegoiltani, jotka painivat samojen pulmien kanssa. Henkilöstöhallinossa oli myös aina ovi auki, jos minulla oli juteltavaa. Myös esimieheni ja lähimmät kollegani olivat varsin ymmärtäväisiä vaikkei tilanteelle aina ollutkaan paljoa tehtävissä. Työmääräni vähentämiseksikin pyrittiin tekemään paljonkin, mutta sekin oli monessa tilanteessa varsin haastavaa. Jaksamiseeni kuitenkin vaikutti paljonkin se, että minua kuunneltiin, ymmärrettin ja ainakin yritettiin auttaa. Ikävä kyllä, monille projektien luonteelle, resurssien vähyydelle ja asiakassuhteen laadulle ominaisille ongelmille ei aina voi tehdä parannuksia.
3. Pystyin nauramaan tilanteelle
Väsymyksen, veetutuksen ja ahdistuksen keskellä on erinomaisen tärkeää pystyä vääntämään huumoria sekä itsestä että itse asiasta. Itseironialla pystyy näkemään oman hassuutensa ja vitsailemalla mistä tahansa tilanteesta kollegan tai jonkun muun työpaikalla luotettavan henkilön kanssa tuo tilanteeseen perspektiiviä. Välillä voi heittää homman ihan läskiksi, tosin suljettujen ovien takana ja vain luotettaville korville. Mutta kuitenkin. Se on erittäin vapauttavaa, terapeuttista ja palauttavaa.
4. Osasin eristää tunteet kyynisyyden keskeltä
Kyynisyys on yksi uupumuksen merkeistä. Kyynisyys eli töiden merkityksettömyys ja jopa työtehtävien kokeminen järjettöminä on uupununeen keino suojella uupumukselta mieltään. Etenkin tilanteessa, jossa työhön on liittynut kiintymystä, työn rakastamista, asiakassuhteiden läheisyyttä ja muutenkin suuria tunteita, on kyynisyys joskus mielen voinnin kannalta ehkä hyväkin asia. Ainakin minun kohdallani oli. Oli tärkeää osata kuitenkin lokeroida pettymyksen, surun ja väsymyksen tunteet ja eristää ne sellaisissa tilanteissa ulkopuolelle, jossa ne olisivat voineet saada hassunhauskat mittasuhteet ja sitä kautta seuraamukset. Tässä tarvitsin työterveyslääkärin apua ja sainkin sitä. Mutta mielestäni oli tärkeätä pystyä vielä hallitsemaan omien tunteiden paketti, jos ei itse työpakettia enää.
5. Näin toivoa tulevaisuudessa
Minulla on hyvä koulutus. Sellainen, joka ei sido minua yhteen ammattiin loppuelämäkseni vain todetakseni, ettei minulla uupumuksesta huolimatta olisi ollut vaihtoehtoja. Olen myös taloudellisesti niin hyvässä ammatissa, että kaikista pahimmassa katastrofissa olisin voinut jäädä muutamaksi kuukaudeksi pois työelämästä. Tärkeintä oli, että minulla oli pakoteitä ja näin järkevää toivoa tulevaisuudessa, oli se sitten silloisessa työpaikassa tai jossain muualla. Missään vaiheessa en onneksi joutunut kokemaan epätoivoa siitä, että olisin jumissa tai etten pystyisi elättämään perhettäni. Jaksoin myös vielä antaan itselleni aikaa jaksaa, ensin päivän, sitten viikon, sitten kuukauden, jaksan vielä vähän aikaa…Päädyin lopuksi vaihtamaan toimialla kokonaan. Ja ratkaisu oli hyvä. Mutta jaksoin antaan itselleni aikaa tehdä ratkaisuni hätiköimättä.
6. Jaksoin pitää huolta fyysisestä terveydestäni
Oma fyysinen ja henkinen terveys ovat aina olleet riippuvaisia toisistaan. Liikunnan harrastaminen on minulle niin periaatteellin asia, että siitä en jousta ellei ole kuolemanvakava pakko. Olen nähnyt urallani monia uupuneita ja ensimmäisiin oireisiin kuuluu se, että lopettaa itsestä huolehtimisen. Lounaat jäävät syömättä, töitä tehdään makuupussista käsin konttorin pöydän alta ja lenkille ei ole ehditty enää kuukausiin. Kieltämättä suorittamisen oravanpyörässä myös liikkumisesta tuli kohdallani jonkinlaista suorittamista. Mikä omalta osaltaan ei välttämättä ainakaan aina edistänyt palautumista. Mutta ilman säännöllistä säntäilyä lenkkipoluilla olisi varmasti pääni räjähtänyt. Puhumattakaani siitä, että lenkeillä seuraa minulle piti usein paras ystäväni, jota minulla onkin kiittäminen siitä, että hän jaksoi kuunnella motkotustani vuosikaudet. Univelkaa kertyi kyllä vuosien mittaan paljonkin mutta ruoan laadusta en myöskään tinkinyt kuin hetkittäin.
7. En ollut menettänyt yhteyttä aitoon minääni täysin
Minulla on vahvat elämänarvot. Mutta varsin pehmeät sellaiset. Perheeni varmasti huomasi väsymykseni ja takuuvarmasti huomasi muutoksen lähdettyäni toipumaan. Mutta missään vaiheessa en antanut uupumuksen vaikuttaa perusminääni enkä elämäni arvoihin. Jos arvoni olisivat kovemmat, ehken olisikaan uupunut. Tietyt moraaliset ja emotioniaaliset lähtökohdat ehkä kuitenkin vaikuttivat uupumukseeni, mutta pidin niistä kiinni. Sillä niistä luopuessani olisin antanut koko käden kun pikkurilliä jo nakerrettiin.
8. Näin hopeareunuksen
Uupuminen on rankka kokemus, mutta minulle yksi elämäni parhaita. Se vahvisti käsitystäni minusta itsestäni ja arvoistani. Se vakuutti minut siitä, mitä haluan ja mitä en halua. Se vapautti minut monesta uskomuksesta ja ympäristön paineesta sekä odotuksista. Se teki minusta monen muun silmissä inhottavan ämmän, mutta omissa silmissäni itsevarman ja itselleen uskollisen ihmisen. Ilman uupumusta raataisin yhä ovimattona. Nyt olen vapaa tekemään mitä huvittaa.
9. Olin turvassa kotona
Puolisoni katseli tätä minun touhua vierestä aika monta vuotta. Hän sanoi minulle monta kertaa huomaavansa, etten voi hyvin. Hän antoi minun kuitenkin käydä taisteluni omassa tahdissani. Hän kulki kärsivällisesti vierellä. Hän ei painostanut, vihjaillut, kiukutellut eikä pannut ajatuksia päähäni sen enempää kuin sanoja suuhuni. Hän tuki minua päätöksissäni ja olisi tukenut minua niissä vaikka ne olisivat olleet erilaiset. Sain lapsiltani aivan valtavasti. Kaksi teini- ikäistä ja päiväkoti- ikäinen eivät välttämättä kuulosta helpolta kombolta uupumuksen kanssa, mutta minulle lapseni hassutteluineen, harrastuksineen, kavereineen, draamoineen ja söpöstelyineen on se kaikista suurin juttu.
Tätä lukiessa minulle tulee melkein huono omatunto siitä, että minullahan on ollut varsinainen luksusuupumus. No niin onkin. Uupumus silti.
