Luin kerran Twitterissä pyörineestä keskustelusta, jossa tiedusteltiin mitä naiset tekisivät, jos maailmassa ei olisi miehiä. En ole alkuperäistä keskustelua löytänyt lukeakseni, mutta jutussa, joka viittasi kyseiseen keskusteluun, mainittiin muutamia vastauksia. Ne pyörivät monesti turvallisuuden ympärillä. Jotkut kulkisivat yksin illalla kaupungilla. Toiset pukeutuisvat rohkeammin. Uskaltaisivat liikkua ulkona kuulokkeet korvilla. Eivät pelkäisi itsensä tai ystäviensä puolesta.
Tämän lukeminen oli surullista. Olen varsin tietoinen Metoo- ongelman vakavuudesta. Silti haluan tuoda esille sen, että suurin osa miehistä ovat normaaleja, hyviä, tarpeellisia, rakastavia ja rakkaita ihmisiä. En ole feministi sen enempää kuin sovinisti. Kannatan tasa- arvoa. En kuitenkaan sukupuolineutrauliuteen asti. Monien minulle rakkaiden miehien puolesta tekisi joskus kuitenkin mieli pystyttää Mentoo- liike. Sillä en hyväksyisi yleistyksiä, joita miehiin, minun ystäviini, sukulaisiini, puolisooni ja tuleviin sellaisiin miespuolisen lapseni muodossa, kohdistuisi, jos ne siis kohdistuisivat naisiin.
Tämä juttu on siis ylistys kaikille maailman ihanille miehille! Minulla on nimittäin ollut suuri ja tärkeä etuoikeus olla kunnollisten, tunnollisten ja ihanien miespuolisten ihmisten ympäröimä. Olen nähnyt ympärilläni ja kokenutkin häirintää enkä missään tapauksessa hyväksy sitä. Minulla ei ole kokemusta vakavasta häirinnästä, hyväksikäytöstä eikä väkivallasta miessuhteissani. En ole itse koskaan kärsinyt epätasa- arvosta sukupuolien välillä enkä joutunut tytöttelyiden kohteeksi. En siis täysin osaa asettua heidän asemaan, joilla on. Haluan joka tapauksessa tuoda esille syvimmän empatiani heitä kohtaan.
Ja mitä minä tekisin, jos maailmassa ei olisi miehiä?
Ikävöisin puolisoani
Ikävöisin hänen lämmintä syliä. Hänen sormenpäitään, joissa on taikaa. Hänen tekemäänsä ruokaa, joka kieltämättä on tie sydämeeni. Pojallani ei olisi isäpuolta, joka on mukana jokaikisissä jääkiekkoharjoituksissa ja – peleissä. Tyttärelläni ei olisi isäpuolta, joka tiedostamattaankin opettaisi valitsemaan tulevan puolison oikeiden arvojen pohjalta (oli se sitten mies tai nainen). Kuopuksellani ei olisi omistautunutta isää, joka oli kotona kanssamme koko äitiysloman ajan ja tekee yhä lyhennettyä työviikkoa ollakseen päivän viikossa vain tyttäremme kanssa. Äitini ikävöisi vävyä, joka vaihtaa hänelle talvirenkaat ja pitää hänen lapsensa onnea ja turvallista arkea kuin kukkaa kämmenellään.
Ikävöisin entistä puolisoani
Ensimmäinen puolisoni on yksi parhaista ystävistäni. Olosuhteiden pakosta kenties, koska meillä on kaksi lasta. Voi olla, että vaihtaisimme vain synttäritoivotukset keskenämme ellei lapsia olisi. Kukapa tietää? Mutta lapset ovat. Ja heidän isänsä puolisoineen ja lapsipuolineen siis minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.
Opiskelimme yhdessä. Olemme samassa ammattikunnassa. Meillä on samanlainen, sarkastinen huumori, jopa muutama inside- juttu, joita ei moni muu tajua, hyvä keskusteluyhteys, paljon juteltavaa, yhteisiä ystäviä, monta vuotta historiaa, yhteiset lapset. Olimme yhdessä 11 vuotta. Ne olivat tärkeitä vuosia. Meidän häämme olivat hauskat ja saimme tosiaan yhdessä kasvatettaviksi kaksi kauneinta lahjaa. Jos miehiä ei olisi, ei myöskään tuota ikuista ystävyyttä elämässäni olisi.
Ikävöisin veljeäni
Veljeni oli nuoruudessa hauskin ystäväni. Tulee mieleen PMMP:n biisi, jossa pikkuveljen kanssa luettiin sängyllä Aku Ankkoja. Me kuuntelimme metallimusiikkia lattialla maaten ja samalla kaikki salmari- ja absinttipullojen jämät tyhjentäen. Ruuhkavuodet tekivät tilaa puolisoille, lapsille ja töille. Mutta vihdoin ja viimein viime kesänä veljeni istui taas pitkää iltaa terassillamme viskejä maistellen ja maailmaa parantaen. Elämässä on hiukan ilmaa taas, kun lapset ovat kasvaneet ja työpaineet hellittäneet. Veljeni on myös järkeni ääni. Siinä missä minä olen veljeni järjettömyyden ääni. Jos miehiä ei olisi, ikävöisin järkeni ääntä ja viskipullojen jämien jakajaa.
Ikävöisin miespuolisia ystäviäni
Ystäväni vie tytärtään päiväkotiin. Kello on puoli kahdeksan. He kävelevät rauhallisesti ja höpöttelevät. Jäävät ihmettelemään kastematoja ja tammenterhoja. Isä nostaa tyttärensä harteilleen ja kurkkaa aidan yli meidän keittiöömme. He vilkuttavat. Tämä prosessi toistuu jokainen arkiaamu. Tuo isä on hellyyttävä esimerkki läsnäolevasta vanhemmasta. Joka unohtaa oman kiireensä ja keskittyy täysin lapseensa ja käsillä olevaan hetkeen hänen kanssaan. Kunpa itse pystyisin siihen samalla tavalla. Mutta ainakin minulla on kunnia kutsua tuota miestä ystäväkseni.
Istun laiturin nokassa kahvikupin kanssa puoli seitsemältä aamulla. Päätäni hiukan särkee eilisen kuohuviinin jämät. Vieressäni teinivuosista asti mukana roikkunut miespuolinen ystäväni. Kahvikupin kanssa. Hänelläkin tukka jyhnii. Muut aikuiset nukkuvat vielä. Lapset juoksevat pyjamoissaan rantaa edes takaisin. Pakkopuuro paloi liedelle, mutta ketään se ei tunnu haittaavan. Lupauduin vapaaehtoiseksi kaveriksi hoitamaan lasten aamukitinät, -kätinät ja -hulinat, jotta saisin tuon pienen hetken laiturin nokassa kysyä ystävältäni, että mitä oikeasti kuuluu. Jos miehiä ei olisi, kaipaisin elämääni näitä ystäviäni.
Pukeutuisinko minihameeseen?
En välttämättä puketuisi. Sellainen ei jotenkin vaan istu päälleni mukavasti. Eikä paljastavasti pukeutuminen ole minulle itseisarvo, jonka vuoksi olisin valmis luopumaan miehistä. Saattaisin kävellä kaupungilla öiseen aikaan. Tai hoiperrella baarista kotiin pilkun jälkeen. Tai lenkkeillä kuulokkeet korvilla pimeällä. Pelkäämättä.
Joka tapauksessa ikävöin isääni. Olen onnistunut muodostamaan suhteen ilmavoimaisääni. Tämä suhde perustuu hyville muistoille, kuvitelmilleni siitä millainen suhteemme olisi nyt, jos hän vielä eläisi sekä telepatialle.
Olen tietoinen siitä, että tyttölapsiamme pitää valmistaa pitämään puoliaan miesten maailmassa. Mutta sitä enemmän olen tietoinen siitä, että poikalapsiamme tulee kasvattaa uuteen maailmaan, jossa naisilla on tasavertainen asema. Olemme niin keskittyneitä takomaan tyttöjemme päähän feminismiä ja tasa- arvoajattelua että unodamme poikalapsemme. Uskon, että maailma voi muuttua vasta, kun otamme myös tulevat miehet huomioon. Kun opetamme heille, että herkkyys onkin vahvuutta, kieltäytyminen onkin rohkeutta, naiseus ei olekaan somepyöreätä peppua eikä kuuliaista, kilttiä, alistuvaa ja ihailun kohteena keikistelevää pyykkäriä ja ettei kusipäisyys olekaan cooliutta. Kun alamme kasvattamaan heitä vastoin maskuliinisia käsityksiä empaattisiksi, herkiksi, rakastaviksi, hoivaaviksi, keskusteleviksi, tasa- arvoisiksi pehmoiksi.
