En oikein ymmärrä sitä, että miksi pitää ajaa autolla salille, maksaa siitä ja vielä lastenhoitopalvelusta siihen päälle. Joka on siis ensin pitänyt viikkoa etukäteen varata jos on sattunut saamaan paikan siltä jumppatunnilta mille haluaisi mennä. Tämä on aikaavievää, raskasrakenteista, kallista ja uuvuttavaa. Joka tuutista kuitenkin toitotetaan, että pitäisi kyllä käydä salilla vääntämässä raskaampia painoja. Ja olet jo sen ikäinen, että kyllä salitreeni pitäisi ottaa rutiiniksi. Ja ei kotona saa samalla tavalla treenattua.
Välineurheilua, sanon minä. Etenkin, kun pitäisi sitten hankkia salikengätkin vielä. Ja mikähän pointti niillä on? Se, että voit tehdä kyykkyjä kippaamatta persuuksillesi?
Monet vihaavat liikkumista joko siitä syystä, että heillä on koululiikuntatuntien joukkueiden jaosta syntynyt trauma, he eivät koe itseään liikunnallisiksi tai he saavat endorfiinipiikin sijaan liikkumisesta hikeä, kipua ja väsymyksen tunteita. Kuinka ällöttävää. Lisäksi, ainakin omalla kohdallani tämä tervellisten elämäntapojen ympärille luotu bisnes saa tuntemaan luotaantyöntäviä tunteita koko hommaa kohtaan. Toisaalta, miten vaikeaa voi olla ymmärtää, että terveellinen ruoka, riittävä uni ja sopiva määrä liikettä ovat pitkän elämän sala? Ei se tietenkään ole tyhmä, joka laskuttaa vaan se, joka maksaa. Vaan mikä motivoi liikkumaan?
Liikkumisen ihana helppous
Likkumisesta on tehty välineurheilua, kilpaurheilua ja ankkaselfieitä. Tavallinen käveleminen, metsässä samoilu, takapihajumppa ja lintujen bongailu on tylsää ja noloa. Onneksi sentään työpaikkapyöräily on nouseva trendi. Kehotan kuitenkin minimalistiseen liikuntaan, jota itse harrastan. Kehoissamme on omaa painoa, jota voimme tehostaa kohtalaisen edullisissa kuminauhoilla, kahvakuullilla tai leuanvetotangoilla. Tai olla tehostamatta jos epämääräisen jumpparyjän kokoaminen nurkkiin tuntuu turhalta. Ja metsä on täynnä polkuja juostavaksi, siihen ei tarvita laitteita. Säällä kuin säällä voi liikkua ulkona, se on vaatetuskysymys.
Et siis ole muiden mielestä cool jos et hikireenaa uusimpien trendien mukaan uusimissa peppueselfieverkkareissa. Ja vielä postaa itsestäsi peppuselfiekuvia somea niin täyteen ettei aikaa itse treenille edes jää. Mutta tämä epäcoolius kertoo enemmän niistä muista kuin sinusta. Haistata hevonhitonhumpat muiden mietteille ja somelle. Harrasta liikuntaa juuri niin yksinkertaisest, hitaasti ja nolosti kuin sinua itseä huvittaa. Et nimittäin miellytä muita omalla liikkumisellasi. Teet sitä vain itseäsi varten. Rakastan esimerkiksi naapurin triatlonimutsin jumppasomeilua. Siellä ei nimittäin koskaan komeile pinkeitä pakaroita, punattuja huulia eikä uutuuttaan kiiltäviä pikkutoppeja. Siellä roikkuu räkä poskella, hiki silmillä ja tukka naamalla. Rakastan myös omia noloja batmanhousujani, joissa saumat jo retkottavat vanhuuttaan. Jos jotakuta tämä häiritsee, ei ongelma ole minun.
Jotta mummo jaksaa luistella
Parikymppisinä olemme kuolemattomia. Mutta vuosien kuluessa ymmärtämyksemme elämän rajallisuudesta kasvaa. Lapseni joskus kysyi minulta miksi käytän aikaani liikkumiseen. Sanoin, että haluan jaksaa käydä luistelemassa hänen lastensa kanssaan samoin kun jaksan nyt käydä luistelemassa hänen kanssaan. Pienen pojan päässä raksutti, mutta hän ymmärsi yskän. Jaksoi jopa jäädä kannustamaan, että varmasti jaksan kyllä vielä viimeiset punnerrukset.
En kammoa ikääntymistä. Eikä minulla ole siitä mitään ylitsepääsemätöntä kriisiä. Pelkään kuitenkin sitä, etten ehkä jossain vaiheessa pysty tai pääse liikkumaan. Tai sitä, että itse aiheutan tällaisen tilanteen sillä, etten ennaltaehkäise riskiä riittävästi. Tai etten kuntoni vuoksi kykene viettämään eläkepäiviäni liikkumalla ja nauttimalla luonnosta ja ulkoilmasta. Odotan sitä nimittäin innolla. Että voin valellella vuorilla, tehdä pitkiäkin lenkkejä ja pysyä virkeänä puolisoni kanssa touhutessa. Vaikka kehomme pystyy uskomattomiin asioihin, sen aika on rajallinen. Ikääntyessä se rapistuu ja siihen tulee kremppoja ja kipuja. Haluan uskoa ja toivon, että huoltamalla kehoa riittävästi, se jaksaa myös ikääntyessään.
Kroppani on linnani
Se on ainoa linnani. Uutta en saa. Voin huoltaa sitä ennakoivasti ja tarpeen tullen remontoida. Huoltaminen kuitenkin on oman ymmärtämykseni mukaan edullisempaa ja helpomaa kuin remontointi. Se on alun alkaen rakennettu parhaista ja kestävimmistä materiaaleista. Niissä on vain se heikko puoli, että niitä pitää ruokkia koko ajan, jotta ne pysyvät laadukkaina. En kiellä ettenkö kohtelisi sitä välillä ”huolimattomasti” lojumalla sohvalla, syöden karkkia ja juoden viiniä. Uskon kuitenkin siihen, että yhtenä päivänä viikossa voin huoletta tehdä näin jos muina päivinä ylläpidän linnaani sille tarpeellisin toimenpitein. Eli liikuttamalla sitä ja antamalla sille tarvitsemaansa rakennusmateriaalia.
Ajatus siitä, etten pitäisi kropastani huolta, tuntuu todella ahdistavalta. Ja tässä suhteessa pääkoppani kunto onkin jokseenkin riippuvainen kroppani kunnosta ja toisinpäin. Miksi kohtelisin itseäni niin kaltoin, kun kohtuullisella määrällä sellaista liikettä, josta itse nautin, voin pitää sekä kehostani että mielestäni huolta?
Tähän voisi tietenkin ottaa myös kansanterveydellisen näkökulman sekä kustannusnäkökulman terveydenhoitokulujen myötä. Mutten näe tehtäväkseni moralisoida tai paasata muiden liikkumattomuutta tai ruokailutottumuksia.
Se pääkoppa
Liikkuminen saattaa pahimmissa tapauksissa muistuttaa addiktiota. Parhaimmillaan se taas on elämään iloa, virtaa ja hyvää oloa tuova elementti. Se voi myös olla pakollinen paha, josta pääkopan terveys on tietyllä tapaa riippuvainen. Omalla kohdallani liikkuminen tuottaa hyvän olon tunteita samalla tavalla kuin esimerkiksi lasi viiniä voisi tuottaa. Huomaan, että jos en liiku, mieleni kärsii. Alan tuntemaan alakuloa, vähemmyyttä, lievää halveksuntaa kroppaani ja laiskuuttani kohtaan, jaksamattomuutta ja velttoutta. Tätä myötä myös kiinnostus muihin harrastuksiin tai vaikka ihan vaan arjen pyörittämiseen hiipuu. Podettuani flunssaa sohvan pohjalla viikon, en malta enää jaksaa odottaa pääsyä ulos. Kun pääsen, vaikkakin vaan pienelle kävelylle, imen jokaikisen mädäntyvän syksyn lehden tuoksun ja jokaikisen puiden oksien välistä pilkahtavan valonsäteen. Hengitän ja elän niitä. Ja totean kotiin päästyäni, että ne ovat olemassa oloni ehtoja. Addiktio tai ei.
Tämä on ollut myös suurimpia riidan aiheuttajia parisuhteessa ennen kuin kumpikin tajusimme toisen tarvitsevan liikuntaa kipeästi. Nyt tuemme toistemme ja lastemme liikuntaharrastuksia, vaalimme niitä arkemme tärkeysjärjestyksessä ensimmäisten asioiden joukossa, motivoimme toisiamme jos moti on hukassa ja muistutamme toisiamme hellästi, vaikkain napakasti, jos puolison jumputtelun tarve tuppaakin omia juttuja tohottaessa unohtumaan.
Terve ulkonäkö
Yleiset kauneusihanteet ovat mitä ovat. En niihin nyt tässä ala puuttumaan. Mutta epärehellisyyden alttarilla kärvistelköön hän, joka väittää, ettei liikunnalla ole mitään tekemistä omien kauneusihanteiden kanssa. Pidän terveestä ulkonäöstäni. Pidän toki ihmisiä, kaikenlaisia sellaisia, viehättävinä. En määrittele heidän olemustaan ulkoisin perustein enkä sovella ulkonäköihanteitani heihin. Näen kauneutta muissa kuin ulkoisissa asioissa. Omalla kohdallani nautin peilikuvasta, joka viestii terveestä, vahvasta, hyvinvoivasta ja energisestä kehosta. Peilikuvassani en tuijota pusuhuulia, rintavarustusta enkä mahamakkaroita. En välitä niistä vaikka osaa näistä löytyykin ja toisia sitten taas ei. Näen siellä vahvan lihaksiston ja luuston. Pääkoppa- kappaleessani kerroin mielenterveyden ja fyysisen terveyden kulkevan käsi kädessä. Tämän huomaan myös, jos esimerkiksi flunssan takia menisi pari viikkoa liikkumatta; Veltto ja voimaton olo sekä peilistä katseleva valahtanut suohirviö saavat myös mielen veltostumaan. Vahva kroppa tai maksamakkarat sen enempää kuin mikään muukaan fyysinen seikka eivät kuitenkaan yksinään määrittele ulkonäköäni, kauneuttani eivätkä olemustani. Ne ovat osa minua ja elämäntapaani.
Lue myös liikunta- aiheisesta ihmiskokeesta, johon jouduin koronakeväänä https://primeradama.fi/voiko-nelikymmpinen-treenata-kuin-teiniumiari/.
