Nykypäivän muotineuroosiksi voidaan tituleerata niin sanottua FOMO: a, joka on lyhenne eglanninkielisestä käsitteestä Fear Of Missing Out. Suomeksi ilmiön nimi on paitsijäämisen kammo. Tällä tarkoitetaan ihmisen lähes pakonomaista tarvetta seurata uutisointia ja olla läsnä sosiaalisessa mediassa, jottei vahingossakaan missaisi mitään. Ettei vahingossakaan tipahtaisi kärryiltä tai oravanpyörästä. Jottei jäisi paitsi jostain olennaisesta informaatiosta tai kuvasta, joka todennäköisesti on yhtä olennainen kuin peppujulkkiksen pepun koon muutos tai nuudelikylpy nuudeleiden syntymäpäivän kunniaksi. Ilmiön muotoja on myös sitoutumisen kammo. Ei haluta luvata osallistua johonkin, sillä jotain hauskempaa voi ilmaantua. Ei haluta sitoutua treffikumppaniin, sillä koskaan ei tiedä, kenet tapaa. Sekä tietenkin se, että fomoaja pelkää muilla olevan kaiken parempaa kuin itsellään. Hauskemmat bileet, hienommat autot, parempi palkka, enemmän ystäviä.
Vaiko sittenkin ”JOMO”?
Ilmiötä nimeltä FOMO vastaan kapinoimaan tai ainakin järkeistämään sitä on kehitetty paitsi jäämisen ilon käsite, JOMO. Eli Joy Of Missing Out. JOMO: n perusajatus on hetkessä eläminen ja hetkestä nauttiminen ilman häiriöitä, vertaamatta itseään mihinkään tai kehenkään. JOMO vaatii tietoista päätöstä olla tiedottamatta tekemisiään sosiaalisen median kanavissa ja kykyä vetäytyä omiin oloihin.
Ihmiskunta on kautta aikain heilunut penudulumin päästä toiseen ja takaisin. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon hippiliike, joka kapinoi sotaa ja konservatiivisia arvoja vastaan vapaudella ja suvaitsevaisuudella. Samalla tavalla vallan, materian ja rahan ihannointi on herättänyt nykyihmisissä tarpeen karsia, minimoida ja keskittyä olennaiseen. Teknologian vallankumous on mahdollistanut uskomattomia asioita, mutta moni kaipaa myös ihmiskontakeja ja virikkeettömyyttä. Tästä hyvä esimerkki on niin sanottu naked running. Eli juoksun harrastaminen luonnossa ilman puhelinta, korvanappeja, musiikkia, mittareita ja älykelloja. Aivan kuin se olisi joku uusi, mullistava keksintö. Siis juokseminen. Ja tätä mullistavaa keksintöä vastaan sotii vahvasti se, että liikuntasuoritus, jota ei ole dokumentoitu, ei ole suoritettu. Ei edes kannata lähteä lenkille jos älykello on latautumassa. Juokseminen ilman älykelloa on sama kuin ei juoksisi ollenkaan. Askeltavoitettakaan ei ole saavutettu, ellei kello niin ilmoita. Vaan olisko liikunta oikeasti merkityksellisempää ja vähemmän suorittamista jos se tapahtuisi kaikki aistit hereillä, luonnossa, kenties ystävän kanssa? Tehoja, kulutusta, nopeutta, askeltiheyttä, sykealueita ja palautumista mittaamatta?
Esimerkkinä fomosta mainittakoon sosiaaliseen mediaan putkahtelevat kuvat täydellisistä elämistämme. Kuvittele tilanne vaikka lapsesi syntymäpäiväjuhlilta. Haluat täydellisen otoksen kynttilöiden puhaltamisesta. Kaikkien kutrit ovat suorassa, pöytä katettu kauniiksi, kaikki hymyilevät ja näyttävät onnellisilta. Jos mekkosi onkin selfiessä mutkalla, koko tilanne lavastetaan uudelleen. Ehkä onnistutkin tallentamaan kuvan, jossa kaikki näyttää viimeisen päälle hienolta. Tosiasiassa kuvaa on edeltänyt koko päivän aherrus keittiössä, meikit, hiukset, uudet mekot, kakkulautasen alle äkkiä piilotettu mehuläntti, melkeintulipalo kakkukynttilöitä sytytettäessä, huutavat kakarat, kiukkuinen ukko, loukkaantunut anoppi ja vauvan kanssa valvottu viime yö. Vaan pääasia, että kulissit ovat kunnossa ja lärvikirjakavereiden paitsijäämisen kammo on taas muutamaksi minuutiksi ruokittu.
Vinkkejä JOMOiluun
Pienilläkin viilauksilla ja aivojen uudelleenohjelmoinnilla voimme tuoda autuaita paitsijäämisen iloja elämäämme. Poimi alta omat vinkkini jomotteluun:
1. Harjoita läsnäolevaa liikkumista
Sorrun jumppadokumentointiin itsekin. Puolustelen sitä sillä, että olen osallisena 1000 km/ vuodessa juoksuhaasteessa ja älykellon avulla on helppo seurata kertyvää kilometrisaldoa. Mielestäni on myös innostavaa seurata esimerkiksi hapenottokyvyn kehittymistä sekä sykealueita. Pyrin kuitenkin olemaan stressaamatta ihan jokapäiväisestä päivittäisen askeltavoitteen saavuttamisesta tai askellukseni jakautumisesta vasemman ja oikean jalan välillä. Näiden ja muiden lukemattomien parametrien tuijottelu tekee urheilusta suorittamista nautinnon sijaan. Yritän myös laskea lenkin lenkiksi vaikka kello olisi unohtunut kotiin. Enkä saa toivotonta paniikkia jos kellosta loppuu virta kesken lenkin.
2. Viis veisaa kulisseista
Sorruin valokuvakulisseihin itsekin. Postasin kuvia pelkästään luksustilanteista elämässäni. Kunnes totesin ensinnäkin, että nuo luksustilanteet ovat vain juuri niitä. Oikea elämäni on kahviläntissä aamiaispöydällä, paniikkikuulustelussa lapsen huomiseen bilsankokeeseen, pohjaanpalaneessa hernekeitossa ja valkoisissa pitsiunelmissa jotka värjäytyivät pyykissä mutavellinruskeiksi. Totesin myös, että hetki menee pilalle heti, kun kaivan puhelimen esille. Kysyin itseltäni: Mitä väliä, jos koko maailma ei tiedä sinun olleesi romanttisella päivällisellä? Arvostaako lapsesi sitä, että otat kuvan hänen kakustaan vai sitä, että syöt kakun hänen kanssaan? No sitä kuvaa tietenkin, jos olet opettanut hänet siihen. It´s all about appearances. Yritä sinäkin kuitenkin elää vaikka yhdet bileet ilman kameraa ja sosiaalisia postauksia. Huomaat pian, että unohdat koko laitteen, etkä saa edes paniikkia tajutessasi ettet ole tsekannut luuria koko iltana. Huomaat myös nauttivasi tilanteesta aidosti ja olevasi läsnä. Tilaisuuden funktio ei enää ole saada mahdollisimman edustavaa otosta turhanpäiväisten puolituttujen ihailtavaksi someen. Paitsijäämisen kammo saatta nostaa päätään hetkittäin, mutta lyttää se.
3. Usko hymysi olevan kaunis ilman ankkailmettä
Kun kuitenkin lisäät sosiaaliseen mediaan kuvia elämäsi varrelta, älä tuudittautu siihen valheelliseen uskoon, että paremmuutesi muka määriteltäisiin saamiesi tykkäysten perusteella. Kun lisäämme Instaamme selfien ankannaamastamme tai pelfien pikkuisiin batmanhousuihin pingotetuista pakaroistamme, käymme tasaisin väliajoin hysteerisesti tarkistamassa kuinka monta tykkäystä olemme saaneet. Ja mitä enemmän peukkuja on herunut, sitä suositummiksi itsemme koemme. Omalta osaltani voin ehkä väittää onnistuneeni välittämään sosiaalisen median kanavilleni myös sellaisia kuvia, joista oikeat ystäväni oikeasti pitävät. Sillä eniten tykkäyksiä saavat kuvat, joissa tuon esille itselleni tärkeitä arvoja. Ja niistä kuvista tykkäilevät ihmiset, jotka jakavat kanssani nuo arvot. Eli oikeat ystäväni.
4. Piiloudu päiväksi uutispimentoon
Uutiset ovat yleissivistäviä ja tärkeitä. Vaan onko sinun ihan pakko saada joka päivä tietää, kuinka monta koronatapausta havaittiin tänään Kuopion potkukelkkapataljoonassa? Tai sitä, minkävärisissä biksuissa ensi kesänä pyllistellään kun kerta peppujulkkiskin pyllisteli? Tai sitä, kuka isovelitalon tärkeistä julkkiksista kuksi ketäkin viime yönä? Näiden ”erittäin tärkeiden” uutisten lisäksi uutiset tursuavat huonoja, ahdistavia ja julmia juttuja joka päivämme pimennoksi. On tietenkin hyvä olla tietoinen maailman tilasta, mutta olisipa päivä, jolloin painotettaisiin skandaalinkäryisten kaaosten tai maailmankatastrofien rinnalla niitä pieniä, iloisia uutisia. Kunnes näin tapahtuu, olen itse ainakin valinnut tavakseni kadota uutispimentoon aina silloin tällöin. Maailma ei pelastu eikä tuhoudu sillä, etten tänään lukenut uutisia.
Lopuksi
Elämäsi tapahtuu koko ajan, vaikket dokumentoisikaan sitä sosiaaliseen mediaan. Itse asiassa elämäsi valuu älyhärpättimesi näppäinten sekaan aivan huomaamattasi ollessasi niin keskittynyt näppäilyyn. Vaan vaikka kuinka postailisitkin kuvia ihan itse omin pikku hyppysin älyhärpättimen kautta tilaamastasi illallisesta tai täydellisesti asetelluista lautapelin nappuloista, perhettäsi ei todennäköisesti kiinnosta miltä ne kebabit siellä ruudulla näyttävät. Heitä vain ketuttaa se, että pelinappulat oli lavastettu ja kebabit hotkittiin kiukkuisena naamaan heti kun selfie oli saatu napattua onnistuneesti. Ja entä se ankannaama josta kaikki kaverit tykkäävät, koska hekin kärsivät FOMO:sta? Oikeasti se on heidän mielestään nolo.
